25.3.2012 / Kari Turunen
Makaan kotisohvallani ja yritän kasata taas itseäni normaalielämään kolmen äärimmäisen intensiivisen Matteus-passio -päivän jälkeen. Aika turhalta se tosin tuntuu kun päässä pyörii rumpukuivaajan tapaan pätkiä musiikista ja muistikuvia kolmen tunnin konserttirupeaman varrelta.
Vaikka osaan varmasti analysoida kokemaani paljon paremmin jonkun päivän päästä, joitain ajatuksia alkaa jo hahmottua. Päällimmäisenä niistä on kokemus kohtuuttomasta itsekritiikistä. Muistan parhaiten jokaisen pienen hetken, joina koin olleeni epäselvä, keskittymiseni herpaantuneen tai tempojen olleen hieman liian hitaita tai nopeita. Haluaisin huutaa itselleni, että se kaikki on aivan samantekevää sen rinnalla, että 95% koko esityksestä onnistuin jopa oman raa’an itsekritiikkini mukaan aika hemmetin hyvin. Kuulijana olisin todennäköisesti hädin tuskin havainnut mitään noissa viidessä prosentissakaan.
Kuuluuko tällainen itsekritiikin kasvu keski-ikään? Taitoja on varmasti enemmän kuin aiemmin, mutta samalla kasvaa se, mitä vaatii itseltään. Erityisesti silloin kun joutuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, epävarmuus omista kyvyistä on typerän suurta. Vaikka sen on oppinut hyvinkin konkreettisesti, että pahoihinkaan epäonnistumisiin ei kuole eikä se, mitä itse pitää riittämättömänä ei välttämättä ole muiden mielestä ollenkaan kehnoa, sitä ei vaan millään haluaisi kokea epäonnistuvansa.
Samalla tiedän – huudan taas pääni sisällä itselleni – että esiintymiseen kuuluu riski epäonnistumisesta. Siitähän se tässä ja nyt -henki esiintymisiin pitkälti tulee. Ja tiedän myös, että kasvuun tarvitaan epämukavuusalueita. Urheiluvalmennuksessa on mantra: ”If you always do what you have always done, you will always get what you have always got”. Sen pääajatus on tietenkin kehotus uudistua ja etsiytyä epävarmuusalueille jos aikoo kehittyä. Samalla se sisältää kuitenkin seireenilaulun, joka alkaa yhä vahvemmin vedota keski-ikäiseen: pysymällä tutussa ja turvallisessa saavutat varmimmin sellaisen lopputuloksen, jossa ei ole juuri moitittavaa.
Voi olla, että itsekritiikin kasvu liittyy myös sosiaalisen aseman muutokseen. Huomasin ehkä viitisen vuotta sitten, että muiden suhtautuminen minuun alkoi muuttua ja olin siirtymässä jonkinlaiseen mestari-asemaan (siis oppipoika–kisälli–mestari -jatkumolla), vaikka itse en ollenkaan kokenut olevani siihen erityisen valmis. Sisälläni olen edelleen ihan sama epävarma-varma etsijä, joka haluaa ihmetellä, kokeilla, epäonnistua ja välillä löytääkin, mutta huomaan myös itse katsovani itseäni hieman toisin, hieman armottomammin silmin.
Järjelläni ymmärrän oikein hyvin, että juuri tuota etsijää ja ihmettelijää sisälläni minun täytyy varjella niin ulkoa kuin sisältänikin tulevilta odotuksilta. Silläkin uhalla, että joudun sietämään itsekritiikkini teräviä hampaita – ja että joskus oikeasti epäonnistun. Paras siis vain hankkia köysitarpeita, että voi sitoa itsensä mastoon aina kun pysähtymiseen houkuttelevat seireenilaulut alkavat itsekriittisessä mielessäni vahvistua liiaksi.