27. huhtikuuta 2011

Marita Pasanen / 27.4.2011

Pääskysestä ei päivääkään

Eipä tule jouluna ajateltua, että kuoroelämässä on muitakin ”ruuhka-aikoja”. Tänään, kun on muutama päivä pääsiäisestä ja pari päivää vappuun, niin jopa onkin päässä sävelten sekamelska. Siihen kun vielä lisätään jokaiselle kuorolle kauden huipentuma konsertin muodossa, niin tekee mieli olla yksin. Haluaisin keskittyä, huitoa itseni irti kaavasta, mumista, kokeilla ja väliin vähän kiukutella. Olotila ei ole ollenkaan niin tuskainen, kuin sivusta katsovalle saattaa näyttää. Pää prosessoi, väliin hymyilyttää. Aikaa, tarvittaisiin aikaa!

Ja tämän olotilan siivittämänä mietin, mikä määrä kuoroja on yhdelle ihmiselle tarpeeksi? Jos joku johtaja väittää kirkkain, hymyilevin silmin, että johtaa seitsemää eri kuoroa päivätyönsä lisäksi, niin alkaa huimata. Kuka huijaa ja ketä? Minulla on neljä kuoroa. Isoja, työläitä ja armottoman tavoitteellisia. Ja kerrassaan valloittavia! Neljää en vaihtaisi… Työmäärän kestää, mutta sitä huonoa omaatuntoa ei. Jos keskityn päiväkausiksi yhden kuoron asioihin, niin kolme jää paitsi. Onko tämä nyt sama tunne, kuin suurperheen äidillä?

Ihan vakavissani olen sen suhteen, että ainuttakaan kuoroa ei voi ohittaa omassa kalenterissa kommentilla: ”Noh, ne tekee niin simppeliä ohjelmistoa, että tää ei vaadi multa paljoa omaa aikaa.” Kun se ei missään tapauksessa mene niin! Jos kuoron kehittäminen ja oman ajankäyttö siihen ei kiinnosta, niin on ymmärtänyt tästä ammatista jonkin laidan väärin. Jos suhtautuu hymyilleen laulajien tekemään työhön, niin joutuu vilkaisemaan peiliin. Niinhän nuo kuvastavat meitä itseämme. Moneen otteeseen on kuoronjohdon tunneilla hämmästelty, miten kuoro voikaan laulaa eri johtajalle niin eri tavalla. Katsomme peiliin, ei se sen raadollisempaa ole.

Kohtuutta, elämän hallintaa ja harkintaa. Kuoronjohtaja on työssään yksinäinen. Kuka vastaa freelancerin työnohjauksesta? Jos hommaa ei hallitse joka laidalta, saattaa jättää jälkeensä puolivillaista jälkeä. Toivoisin, että jokaisella olisi niin hyvä rauha tehdä työtä, että saamme kuorojemme kanssa ilmoille sen musiikin, jonka sydämessämme kuulemme.

Toivottelen kaikille kohtuullista vappua!
Tulkoon kesä, lomat ja rikas kuorofestarikausi!

Marita

7. huhtikuuta 2011

10.4.2011/Juha Holma

Paras Kuoro Sota

Eipä pari vuotta sitten olisi tullut mieleen, että kuoro-ohjelmat pyörivät yhtäkkiä viikonloppujen prime timessa. Se hän on vain iloinen uutinen! Näin rakastamamme toiminta saa arvostusta, näkyvyyttä ja sitä kautta uusia laulajia. Vai saako?

Suomen paras kuoro –ohjelmassa kuulee jonkin verran ihan oikeaa kuorolauluakin, joskin näkökulma kuorolauluun on kovin kapea, mutta Kuorosota on jopa valheellisesti nimetty: siinä pääasia on aivan muualla kuin kuorossa ja kuorolaulussa. Onko tosiaan niin, että kuoro kelpaa televisioon ainoastaan silloin, kun siitä irrotetaan toiminnan ydin? Päälle liimataan glitteriä, bling-blingiä, enemmän tai vähemmän teennäistä koreografiaa, särökitarat ja rockhenkisesti käyttäytyvä yleisö.

Sivistyneenä (?) kuoroihmisenä pyrin alkuun jättämään nämä ohjelmat kokonaan katsomatta. Pikku hiljaa huomasin tekeväni saman kuin moni muukin: kukaan ei tunnusta lukevansa Seiskaa, mutta silti sitä myydään satojatuhansia joka viikko.
Kaikki alkoi salakatsomisesta. Halusin nähdä, miten tutu kuoronjohtajat ja laulajat täällä toimivat. Ihan vaan vähän vilkaisen, mutta paheksun silti formaattia. Sen voin näin julkisesti myöntää, että kuorosota jätti minut täysin kylmäksi; se ei yksinkertaisesti antanut mitään minulle. Ei tuonut mitään mielenkiintoista eikä viihdyttänyt lainkaan. Sinällään surullista, kun tietää, että lavalla oli suuret määrät hyviä kuorolaulajia – muunlaiset eivät siinä vauhdissa edes pärjäisi. Syy ei ollut edes aikaisemmin mainitsemani rock-musiikki maneereineen. Kyllä kuoroilla voi sitä tehdä ja olen kuullut sitä myös hyvin tehtynä. Ei vaan kolahtanut!

Mutta Suomen paras kuoro sai minut koukkuun. Siellä tuskin nimensä mukaista kuoroa koskaan kuullaan – sinällään jo ajatus on absurdi, että joku olisi ’se paras kuoro’. Eikä kuivassa studiossa lauletut renkutukset sinällään saaneet minua liimautumaan sohvalle. Mikä sitten sai kyynisen viisikymppisen koukutettua? Ilmeisesti tuomariston kommentit. Kolme hyvin eri lähtökohdista tulevaa henkilöä pika-analysoi esityksiä, mistä tulee tärkeä viesti jokaiselle kuoronjohtajalle: asioita voi nähdä monella eri tavalla. Konserteissamme on aina kymmeniä, satoja – joskus jopa tuhansia – analysoijia ja jokainen näkee asiat subjektiivisesti. Se mikä minusta oli konsertissa hyvää saattaa jostain kuulijasta olla tylsää, mielenkiinnotonta tai jopa vastenmielistä. Ja hän on subjektiivisesti aivan oikeassa.

Klassisesti kuorolaulua ajatellen välillä kovin vaatimattomien esitysten jälkeen on hauskaa myös odotella, mitähän hyvää Seppo tuostakin jollotuksesta löytää. Ja ainahan sieltä jotain löytyy, välillä ympäripyöreää, välillä oivaltavaakin.
Itse kilpailu on aika vastenmielistä molemmissa formaateissa. Vaikka pisimmälle pääsevät ovat yleensä myös oikeasti melko hyviä kuoroja, tulokset eivät nosta parasta esiin kuin vahingossa. Kyse ei ole edes siitä, mitä kansan syvät rivit ajattelevat. Näin eduskuntavaalien alla ei voi olla huomaamatta yhtäläisyyttä valintaperusteissa: äänestäjät on kuoro-ohjelmissakin itse kalastettava turuilla ja toreilla liikkuen, sosiaalisessa mediassa näkyen ja sukulaisia ja kummin kaimoja lähestyen. Laulu itsessään on pienessä roolissa. Mutta tästä kai syntyy se TV-ohjelmille tärkeä draama. Ja itse voi tuloksien jälkeen joko myhäillä tai todeta: ”Väärin sammutettu!”

4. huhtikuuta 2011

Ruut Kiiski/04.04.2011

Katselin eilen vanhoja kuoronjohtonauhoja vuoden takaiselta kuoronjohtotunnilta. Onneksi olin säästänyt juuri kyseisen nauhan, sillä olen useasti ajatuksissani palannut juuri nauhalla olleeseen tuntiin ja miettinyt, että mitä siinä hetkessä oikein tapahtui. Muistan tunnin hyvin, koska siitä jäi itselleni erittäin hyvä ja tyytyväinen olo. Johdin mielestäni hyvin ja sain suoraa palautettakin tuosta johtamisesta, eli laulajat lauloivat juuri niinkuin halusin heidän laulavan. Ja kun katsoin tätä videota, näin ne samat hyvät asiat ja muistin sen tunteen, joka minulla silloin oli: Minä todella johdan tätä kuoroa ja saan kuorosta kaiken sen ulos mitä haluan. Ja oman tunteeni lisäksi nämä asiat näkyivät myös nauhalla! (Yleensä kuoronjohtovuoron jälkeen tuntee itsensä suureksi taiteilijaksi ja tunteiden tulkiksi mutta jälkeenpäin videota katsellessa sitä usein miettii, että miksi en näe sitä samaa jota hetki sitten koin?)

Meillä kaikilla on varmasti ollut tällaisia kertoja, että kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Mutta voisiko sen saada pysyväksi olotilaksi, tai edes hetkeksi taiottua takaisin? Jos olen kerran johtanut noin hyvin, kai sen pitäisi olla helposti löydettävissä uudestaan. Nälkä myös kasvaa syödessä, haluan päästä uudestaan siihen samaan pisteeseen ja siitä vielä pidemmälle. HALUAN olla parempi johtaja! Ja kaiken lisäksi minulla on vielä videolla todisteita siitä, että PYSTYN olemaan parempi!

Samaa asiaa olen miettinyt kuorolaisteni kanssa. Miksi täydellisyyttä hipovat läpimenot kappaleista tuntuvat vahingoilta? Miksi harjoituksessa kerran hienosti onnistunut kappale voi kuitenkin esityksessä epäonnistua? Mistä asioista on koottu kuoronlaulajan täydellinen konserttikokemus? Mitä siiden vaaditaan? (Puhuessani täydellisyydestä, tiedostan, että sellaista ei ole olemassa. Sovitaan, että täydellisellä tässä tekstissä tarkoitan erittäin hyvää, jotain ennenkokematonta!)

Muistan yhden konsertin kuoroni kanssa, jossa tunnelma oli täydellinen. Tunsin, että kommunikointimme kuoron kanssa oli herkkää ja kaikki aistivat tunnelman samalla tavalla. Jos kuoro oli keskittynyt, täytyy sen tarkoittaa sitä, että minäkin olin. Myös kuulijoilta saamani palaute oli samanlaista, kyyneleet virtasivat yleisön puolella ja tunninmittaisesta "ihan tavallisesta" kuorokonsertista olikin tullut elämys. En muista miten kuoro lauloi, muistan vain sen olotilan ja sen miltä musiikki tuntui. Siinä hetkessä ei ollut kysymys oikeiden nuottien laulamisesta samaan aikaan, vaan yhteisestä kokemuksesta, jonka onnistuimme vielä välittämään eteenpäin.

Musiikki todella syntyy hetkessä ja kappaleet luodaan uudestaan jokaisessa esityksessä. Toisaalta se on myös tässä hommassa hienointa. On vaikea ennustaa sitä hetkeä, jolloin palaset tulevat loksahtamaan kohdalleen. Mutta me puhummekin nyt elävästä musiikista, jota esittävät elävät ihmiset toisille eläville ihmisille. Harjoittelemalla ja kovalla työllä voimme päästä aika lähelle täydellisyyttä, mutta se ei onneksi riitä. Onneksi myös muut asiat vaikuttavat lopputulokseen, vain sillä tavalla voi syntyä niitä maagisia hetkiä, joita ei osaa edes analysoida.

Omaa johtamistani en kuitenkaan aio jättää vain maagisten onnistumisten varaan vaan aion päästä lähemmäksi sitä olotilaa jonka vuosi sitten koin. Etsiminen alkakoon nyt. Löysinkö sitten mitään, sen kuulette ensi kerralla!