Kari Turunen 22.3.2011

No such thing as a free lunch

Kirjoitan tätä paluulennolla Singaporesta, jossa on hämmentävän korkeatasoinen koulukuorojen järjestelmä. Siellä opetusministeriö tukee koulujen harrastustoimintaa siinä määrin, että koulujen kuoroille palkataan koulujen ulkopuolelta kuoronjohtajat. Vaikka järjestelmä on tukahduttavan kilpailuvetoinen, tuottaa se silti aivan hämmentävän valmista kuorolaulua kun päästään lukioikäisten kuoroihin. Tasosta kertoo jotain, että taidokkaimmat lukiokuorot laulavat suurin piirtein yhtä hyvin kuin parhaat suomalaiset opiskelijakuorot.

Ilmiö sai minut miettimään sitä, miksi kuorokulttuurit ovat niin erilaisia maasta toiseen siirryttäessä. Historia ja kulttuuri selittävät toki paljon, mutta epäilen silti, että se on raha joka ratkaisee. Useimmiten rahaa pyörii jossain järjestelmän osasessa, samalla kun muut osaset jäävät vähemmälle huomiolle.

Singaporessa satsaus kohdistuu siis koulujen kuoroihin. Muu kuoroelämä viiden miljoonan asukin lilliputtimaassa onkin aika heikoissa kantimissa. Englannissa painopiste on katedraalikuoroissa ja niiden kuorokouluissa, mikä leimaa monessa suhteessa koko englantilaista kuoroliikettä: ammattiyhtyeet ja -kuorot ovat loistavia, amatööriliike aika vaatimaton; katedraalikuorojen leipälajien renessanssin ja romantiikan osaaminen on uljasta, kun taas uutta musiikkia kuulee suhteellisen vähän.

Vastaavia esimerkkejä voi keksiä muualtakin. Etelä-Koreassa raha pyörii ammattikuoroissa, USA:ssa taitaa olla enemmän kuoronjohdon professoreja kuin Suomessa kuoronjohtajia, Venezuelassa on massiivinen nuorisomusiikkikokonaisuus.

Mihin Suomessa sitten on rahat laitettu? Viimeisen 50 vuoden aikana rahaa on laitettu musiikkikoulutusjärjestelmään tavalla, joka varmasti hakee vertaistaan. Kuorolaulun kannalta musiikkiluokat, musiikkikoulut ja -opistot ja kuoronjohtajien koulutus ammattikorkeakouluissa ja erityisesti Sibelius-Akatemiassa ovat olleet täysin välttämätön edellytys tason nousulle, laajalle osaamiselle ja uuden musiikin menestykselle. Rahalle tulee siis vastinetta, eikä ole missään nimessä samantekevää mihin osaan koneistoa niitä laitetaan.

Samalla kun rahaa on riittänyt koulutusjärjestelmään, muut alueet ovat saaneet pärjätä murusilla. Ammattikuorolaulu koki aikamoisen iskun Radion kamarikuoron lakkauttamisen myötä ja tuntuu hiljalleen etsivän uusia, joustavampia muotoja ja väyliä rahapatojen ääreen. Hienot harrastajakuoromme ovat pääosin pärjänneet talkootyön ja oravannahkakauppojen (esimerkiksi harjoittelutilat esiintymisiä vastaan) varassa ilman sen kummempaa taloudellista tukea julkiselta tai yksityiseltä sektorilta. Palkattomin työtunnein organisaatiot kyllä pysyvät pystyssä, mutta harva voi ylpeillä ammattimaisella, tai edes ammattitaitoisella hallinnolla.

Jos yritän haravoida mielestäni kuorokulttuurin, jossa on panostettu laajasti moneen osa-alueeseen, mieleen nousevat lähinnä Baltian maat neuvostovallan aikana. Kuoromusiikki oli oleellinen osa musiikkikoulutusjärjestemää ala-asteelta musiikkikorkeakouluun; johtajien palkkaukseen laitettiin varoja siinä määrin, että kolhoosin sekakuorolla saattoi olla ammattikoulutettu johtaja edessään; täysipäiväisiä ammattikuoroja oli useampia maata kohti: ja kuoroelämällä oli suurisuuntainen näyteikkunatapahtuma, laulujuhlat. Mitenkään haikailematta siihen poliittiseen järjestelmään, joka Baltian maita tuolloin väkivalloin hallitsi, oli helppo nähdä ja kuulla tuon satsauksen tulokset.

Pohjoismainen sijoitus laajaan musiikkikoulutukseen ja johtajien pitkälle vietyyn ammattikoulutukseen vaikuttaa minusta parhaalta mahdolliselta investoinnilta. Jos jostain saisin lisää rahaa kuoroelämään laitettavaksi, pyrkisin luultavasti kanavoimaan sitä suoraan kuoroille. Osin jonkinlaisena laatutukena, osin johtajan palkkaan sidottuna lisätukena, esimerkiksi siten, että tuki on kaksi kertaa johtajan palkkaan käytetty summa. Lisäksi pitäisi mahdollisimman nopeasti saada vähintään yksi kuoro orkesterien tukijärjestelmän pariin, edes muutaman vakanssin verran.

Vaikka puhe lisärahasta voi tuntua haihattelulta näinä perussuomalaisten kulttuuripoliittisten ohjelmien aikana, en ole valmis vaipumaan epätoivoon. Kyse ei kuitenkaan ole valtavista summista. Ja niillä suhteellisen vähäisilläkin panoksilla saa nopeasti näkyviä tuloksia. Sitä paitsi, minulla on mielestäni oikeudenmukaisuus puolellani: ei ole mitään kestävää perustetta sille, että kuoromusiikkia pitäisi tukea paljon vähemmän kuin orkesterisoittoa tai miksi sen pitäisi automaattisesti olla ainoastaan harrastustoimintaa eikä osa ammattimusiikkikenttää.

Viime kädessä väitän, että jokaisen terveen ja vahvan kuorokulttuurin takana on merkittäviä taloudellisia investointeja. Jos haluamme jatkossakin nykyisenkaltaisen moninaisuuden ja laadun, tulee koulutusjärjestelmän tukea jatkaa. Jos haluamme nousta seuraavalle tasolle, tarvitaan lisäinvestointeja. Tälläkään alalla ei ole olemassa ilmaisia lounaita.

Mikko Sidoroff / 13.3.2011

Siitä onkin jokunen tovi, kun olen tänne kunnon tekstiä raapustellut, joten kerrotaanpa kerralla ne kaikista tärkeimmät kuulumiset:

Tämän kevään saldo on jo nyt hyvinkin plussan puolella ja seuraavat viikotkin tulvevat olemaan äärettömän antoisia, joskin vaativia. Ensiksikin levytimme Kamarikuoro Krysostomoksen kanssa tammikuun lopulla toisen levymme. Tulipahan taas todettua se, miten levyttäminen tekee kuorolle hyvää; yhteishenki oli korkea ja meillä oli hauskaa rankoista sessioista huolimatta. Uskon, että positiivisuusuuden ja ilon voi kuulla myös lopputuloksesta.

Mitä tulee seuraaviin viikkoihin, viittasin niilä A-kurssiini, jonka lähtölaskenta on jo alkanut. "Tyyntä ja Myrskyä" niminen konsertti pidetään 26.3.2011 klo 19 Sibelius-Akatemian Konserttisalissa ja se on sitten kuoromusiikin tykitystä olan takaa kolmen kuoron voimin. Krysostomos, TYYn Kuoro ja Sibelius-Akatemian Vokaaliyhtye ovat lauteilla allekirjoittaneen johdolla.

Tällä hetkellä tuntemukset ovat suhteellisen rauhalliset, sillä kaikki ns. "esivalmistelut" ovat menneet suunnitelmien mukaisesti. Toivotaan, että kaikki menisi hyvin aina viimemetreille asti.

Kevät tuo myös tullessaan ison henkilökohtaisen elämänmuutoksen: valmistumisen. En ole koskaan eläessäni ollut ilman opiskelijastatusta ja se tuntuukin aika isolta muutokselta. Työllistyminen ja elannonsaaminen on aika pitkälti itsestä ja omasta mielikuvituksesta kiinni. Täytyy uskoa ja luottaa, että sitä riittää pitkälle!

1.3.2011 Jussi Mattila

Minä osaan olla hankala ihminen. Keski- ja eteläpohjalainen geeniperimä johon löytyy yllätyksellinen ripaus savolaisuutta ja ruotsalaisuutta vuosisatojen takaa sekä luonnollisesti ympäristötekijät Lohtajan kauniissa rannikkopitäjässä ovat olleet hyvä pohja rakentaa.
Aikanaan rähjäsin musiikkitunnilla lukiossa opettajalle, kun mielestäni opetussuunnitelma oli suppea. Edesmennyt taitava opettajani nautiskeli ryhmämme musiikkitunneista, koska luokasta sai aikaan kuoron – niinpä lähes kaikki musiikkitunnit olivat kuorolaulua.
Myös työpaikoilla olen ansiokkaasti ollut napit vastakkain. Seurakuntatyössä toimiessani en pahemmin sulattanut papiston puuttumista musiikillisiin asioihin ”mutu”-tuntumalla. Myöhemmin kuoroelämässä olen johtamistani kahdestatoista kuorosta kolmen kanssa joutunut erimielisyyksiin ja eronnut taiteellisen johtajan tehtävistä. Tai ehkä on väärin puhua erimielisyyksistä kuoron kanssa – harvemmin kuorot ovat yksimielisesti jossain linja-asioissa jotain mieltä. Yleensä – onneksi – suurin osa kuorolaisista on kiinnostunut pelkästään laulamisesta.
Kaikkiin eroamisiini löytyy yksi yhteinen nimittäjä: Saneeraus. Ikärakenne tai äänten välinen balanssi kuorossa on ollut sietämätön. Seuraavassa vaiheessa on asiasta keskusteltu hallituksen kanssa. On päätetty yhdessä toimista joita asian eteen tehdään.
Sitten on ryhdytty toimiin. Kahdessa kuorossa yritettiin luoda ikärakenteen vuoksi pienempi, niistä nuoremmista laulajista koostuva ryhmä jolle lohkaistiin pala harjoitusajasta. Jonkinlainen hassu ajatus toiminnan jatkumisesta vielä 10-15 vuoden kuluttua, nousu uudelleen jänteväksi hyvin toimivaksi ryhmäksi joka houkuttelee laulajia.
Seuraava vaihe: kuorossa huomataan että muutosta todella työstetään. Vastarinta - pakki päälle - peruutus.
Yhdessä näistä kolmesta kuorosta pidettiin laulukokeet kaikille laulajille tarkoituksena balansoida kuoro. Homma onnistui loistavasti ja kuoro jatkoi toimintaa jäntevänä. Vai jatkoiko? Kokemus (vanhojen laulukavereiden menettäminen) oli sen verran traumaattinen että tuska jäi kytemään. Ehkä seuraavaksi on minun vuoroni?
Taiteellisena johtajana olen yrittänyt kantaa jotain moraalista vastuuta kuoron taiteellisen kvaliteetin kehittymisestä. Minulle tärkeintä on että kuorolla ja sen laulajilla on halu jatkuvasti kehittyä, oppia uutta, pyrkiä tekemään asioita paremmin. On hienoa ja inspiroivaa työskennellä ihmisten kanssa, jotka pyrkivät tekemään parhaansa ja näkevät laulajapanoksensa kuorolle olevan muutakin kuin persuksien painamista tuoliin tiettyyn kellonaikaan kerran viikossa (jos muilta kiireiltä joutaa eikä tule yllätysvieraita kotiin). Loppukädessä kyse ei ole osaamisen tasosta, vaan halusta tehdä, kehittyä, ja tunteen palosta. Valitettavan usein tilanne vain on se, että kuoro on saanut rauhassa ajautua vuosien varrella tilaan, jossa jonkinlaisen lähtötilanteen saavuttaminen vaatii konkreettisia toimenpiteitä. Ja se on kipeää.
Ainoastaan yhdessä kuorossa nämä saneeraustoimenpiteet ovat onnistuneet. Kyseessä on omituinen porukka, joka ei harrasta minkäänlaista sosiaalista toimintaa. Kyllä he konserttimatkoilla viihtyvät yhdessä, hauskaa riittää, mutta koskaan ei synny mitään illanistujaisia, juhlaillallisia, karonkkatilanteita tms. Nämä omituiset ihmiset ovat tulleet kuoroon vain laulamaan.
Toki kaikissa tilanteissa, joissa napit ovat menneet vastakkain, olisi voinut joustaa, sovitella, neuvotella, aloittaa alusta, kärsivällisesti, hymyillä, ajatella ja ymmärtää että tämä on vain harrastus, itsetutkiskella, tehdä linjamuutoksia, keventää ja pehmentää. Olen iloinen että on kuoronjohtajia jotka näin toimivat ja kykenevät työskentelemään konsensusilmapiirissä.
Itseni kohdalla toivon kuitenkin, että siinä vaiheessa kun omilla ikätovereilla hiukset ovat jo harmaantuneet tai tippuneet päästä (meirän suvus tätä ei tapahu) jaksan vielä nousta barrikadeille närkästyneenä milloin mistäkin asiasta, homojen syrjinnästä, vääristä johtajista, vallan väärinkäytöstä, uskonnollisesta syrjinnästä, maidon homogenoinnista, teiden suolauksesta, päästöoikeuksista, euroviisuedustajien valintatavasta…