1.6.2014 Kari Turunen
Nöyrää arroganssia
”Sitten pitäisi oppia jakomielitautinen
asenne. Pitäisi edelleen osata kunnioittaa muita muusikoita ja itse musiikkia,
mutta samaan aikaan pitäisi pitää itseään muita parempana, ainakin vähintään
yhtä hyvänä. Tämä on vaikeata. Olla samaan aikaa nöyrä ja arrogantti.”
Näin kirjoitti helmikuussa Iiro Rantala
kertoessaan mitä muusikolta kansainväliseen menestykseen
kaivataan. Kuten aina joskus käy, joku muu
antaa sanat sille, mitä on itse pyöritellyt päässään. Minusta tuntuu, että
meillä kuoronjohtajilla saattaisi olla Rantalalta opittavaa.
Nöyryys tulee tässä hommassa kuin
itsestään. Aina kun alkaa kuvitella olevansa todella kova luu, tulee harjoitus,
jonka jälkeen potkii vähintääkin henkisesti seiniä. Ihmisten hallitseminen ja
johtaminen samaan aikaan kun yrittää epätoivoisesti kaivautua musiikin ytimeen
on täysin idioottimainen tehtävä, varsinkin kun kuoronjohtajan täytyy vielä
toimia niin musiikinteorian, säveltapailun kuin laulutekniikankin opettajana
samaan aikaan. Itse asiassa kun tuota listaa katsoo, on ihme, että edes välillä
on niitä harjoituksia, joista lähtee pitäen itseään oivana kuoronjohtajana…
Kannattaa myös huomata, ettei Rantala
kehota yleiseen nöyryyteen, vaan toisten muusikkojen ja itse musiikin kunnioitukseen.
Ilman tätä nöyryyttä ei yksinkertaisesti opi tarpeeksi, on Rantalan havainto.
Uskon, että se pitää täysin paikkansa. Muiden tekemisiä kannattaa seurata
kiinnostuksella ja, kuten Rantalakin toteaa, varastaa sen jälkeen heiltä kaikki
mikä itseen vetoaa. Luulen, että musiikin kunnioittamisen vaatimusta on turha
availla sen kummemmin, se lienee meille kaikille ihan selvää.
Mutta sitten se arroganssi. Jo sanan
kuuleminen luo vähän kiusallisen olon. Ylimielinen, röyhkeä, kopea, julkea,
sanoo sanakirja. Mutta Rantala ei puhukaan luonteenpiirteistä, vaan asenteesta.
Olen miettinyt paljon sitä, mitä hän kuvaa itsensä pitämisellä muita parempana
tai ainakin yhtä hyvänä. Luulen, että siinä on kyseessä se, että taideteoksen
tai sellaisen esittämisen oikeutus on viime kädessä se, että tekijä kokee tai
tekijät kokevat sen olevan jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Jos tätä
asennetta ei ole, jokin viimeinen vakuuttavuus puuttuu.
Rantala kokee tämän puutteen yleisenä
energiatason alhaisuutena. Ymmärrän hyvin ajatuksen: usko oman toiminnan
merkittävyyteen on keskeinen energian ja itseluottamuksen lähde. Eteenpäin
ajava voima ei silloin ole ulkoinen kunnianhimo, kilpailuvoitot, palkinnot tai
maine, vaan sisäinen palo, joka työntää eteenpäin ja antaa voimia jaksaa niitä
ankeita viikkoja.
Nöyrä arroganssi on tosiaan aika
skitsofreeninen asenne. Mutta luulen, että yhdistelmän hyväksyminen itsessään
voi olla jopa vapauttava kokemus. Sen ymmärtäminen, että omaan toimintaan ja
omiin visioihin on uskottava vähän sokeasti silloinkin, kun järki sanoo muuta,
on tärkeää. Se on erityisen tärkeää johtajalle. Ei ole oikeastaan merkitystä
onko oma visio soinnista tai Bachin tulkinta ainutlaatuisen loistava, mutta siihen
täytyy itse uskoa, jotta laulajat ovat valmiita sen epäröimättä hyväksymään. Ainutlaatuisuuden
kokeminen on myös ohjaava voima, sillä se suuntaa meidät hakeutumaan sen pariin,
minkä oikeasti koemme itsellemme tärkeimmäksi ja ominaisemmaksi.