27.9.2009 / Teemu Tommola

Olin ajatellut kirjoittaa tällä kertaa erilaisuudesta, eri näkökulmien ja traditioiden rikkaudesta. Idea tuli parin viikon takaisesta Harald Andersén -kilpailusta, joka tarjosi hienon mahdollisuuden kuulla ja nähdä taitavia kuoroja, joiden valtava erilaisuus virkisti ja hämmensikin. Kesken kirjoittamisen astui kuitenkin sattuma peliin: sain niin väkevän esimerkin musiikin tekemisen eri mahdollisuuksista ja traditioista, että luonnos meni roskakoriin ja piti aloittaa alusta.

Kirjoittaessani kuuntelin näet Sofia Gubaidulinan Johannes-passiota saadakseni sen kokonaissoinnista yleiskuvan, koska piakkoin harjoitan sen kuoro-osuuksia parina iltana. Levyllä passiota esitettiin venäläisin voimin Valeri Gergijevin johdolla. Kuuntelin musiikkia kulmat kurtussa, ja pian oli pakko ottaa partituuri käteen. Soinnuista ei saanut selvää. Sinänsä upea, tynnyrimäisesti mörisevä bassosolisti sepitteli välillä omia intervallejaan. Rytmit olivat korkeintaan sinne päin, tempot paikoin monta pykälää hitaampia kuin partituurissa. Olin harmissani säveltäjän puolesta.

Jatkoin kirjoittamista yhä levyä kuunnellen, kunnes yhtäkkiä... minut temmattiin väkivaltaisesti mukaan hälisevään väkijoukkoon, joka oli matkalla Golgatalle katsomaan ristiinnaulitsemista. Esityksen voima oli valtava. Kuului hälinää: kiihkeitä huutoja, pilkkaa, syytöksiä, uskontunnustuksia. Harvoin olen kokenut minkään oopperan tai oratorion parissa sellaista draamallista nousua. Miten ne sen tekivät?

Oli pakko kuunnella saman teoksen saksalainen versio Helmuth Rillingin johtamana. Mikä selkeys! Partituurin hienoudet olivat esillä kuin tarjottimella. Tempot olivat notkeat ja koko teos vartin verran lyhyempi. Saksalaisten esitys kuulosti nerokkaalta musiikilta eikä joltain oudolta uskonnolliselta rituaalilta. Mutta... kumpaakos sen sitten oikein oli tarkoitus olla? Ja kuka oli tämä pikkubasso, joka oli korvannut sen huikean profondon? Entä missä oli se kammottavan todellinen väkijoukko, joka venäläiseltä levyltä oli vyörynyt?

En oikein tiedä, kummasta tulkinnasta pidin enemmän. Enkä tiedä, kummasta Gubaidulina itsekään olisi loppujen lopuksi enemmän pitänyt. Se on selvää, että Gergijev ”tulkitsi” enemmän, kun Rilling pyrki ”esittämään”. Ja se on selvää, että itse olen muusikkona lähempänä Rillingiä. Kuunneltuani nämä kaksi levyä ymmärrän taas vähän paremmin, että musiikin tekeminen on valintojen tekemistä ja että viisaasti valitakseen on tunnettava ne lukemattomat mahdollisuudet, joiden joukosta valinnan voi tehdä. Ymmärrän paremmin omia valintojani, ymmärrän kollegojen valintoja. Ja ymmärrän, miksi emme joskus ymmärrä toistemme valintoja.

Kilpailuja, musiikkiesitysten asettelua paremmuusjärjestykseen, ymmärrän yhä huonommin.

20.9.2009 / Juha Holma

Viime aikoina olen joutunut sattuneesta syystä miettimään, mikä erottaa sadan vuoden takaisen kuoroelämän tämänpäiväisestä. Seuraavassa joitain hajamietteitä aiheesta 'tajunnanvirta rules' -periaatteella.

Mikä on muuttunut kuoromaailmassa sadassa vuodessa? Ainakin ympäröivä maailma! Sadan vuoden takainen yhteiskuntamme oli varsin erilainen. Suomi oli osa Venäjää ja suomalaiset olivat jakaantuneet hyvin vahvasti kielen ja säädyn mukaisiin lokeroihin, kuorotoimintaa myöten. Ammattikuntien lisäksi jopa hiihtoseuroilla saattoi olla omia kuoroja! Köyhyys oli yleistä ja itse sanan merkitys oli aivan toinen kuin tänä päivänä. Kaikilla oli silti yhteinen, kansallinen päämäärä: itsenäisyys. Pyrkimyksessä taiteellakin oli suuri rooli.
Vajaan kahdenkymmenen vuoden takainen Viron laulava vallankumous saattaa olla läheistä sukua meidän vastaavalle ajalle sadan vuoden takaa. Jokainen joka Virossa pääsi käymään tuohon aikaan, sai kokea jotain aivan ainutlaatuista. Pariinkiin kertaan tuolloin eteläisessä naapurissamme vieraillessani, sain pyyhkiä kyyneleitä poskilta varsin usein. Tunnelma laulujuhlilla oli sanoinkuvaamaton. Kiven 7 veljestä, Sibeliuksen Finlandia, Gallén-Kallelan Kalevala-aiheiset työt herättivät taatusti monella huikeita tunnemyrskyjä itsenäisyyden tavoitteluun heränneessä maassamme.
Mutta käännetäänpä alun kysymys toisin päin: mikä ei ole muuttunut? Ohjelmistossa on edelleen suurelta osin (?) vanhojen mestareiden teoksia. Syy on hyvin yksinkertainen ja ilmeinen. Loistava musiikki ei vanhene koskaan! Oltiinko sata vuotta sitten myös yhtä laiskoja etsimään uusia helmiä vanhasta musiikista? Pelkään pahoin että oltiin.
Muuttumattomiin asioihin kuuluu myös ainutlaatuinen yhteys kanssalaulajiin harrastuksen kautta. Asiaan perehtymättömälle sitä on mahdotonta selittää – ja asian tuntevalle sen kertominen on tarpeetonta! Varmaa on kuitenkin sen säilyminen kautta vuosisatojen samanlaisena.
Konserttitraditiokin on enemmän tai vähemmän samanlainen: kuoro laulaa edestä ja yleisö kuuntelee sivistyneesti konserttietikettiä noudattaen; aplodeeraten heikoillekin esityksille – toki vaisummin kuin hyville. Monenlaisia variaatioita on viime aikoina tämän tradition rikkomiseen yritetty. Yleisön ja kuoron rajaa on pyritty hälventämään sekä tilaratkaisuilla että ottamalla yleisöä mukaan jopa aktiiviseen rooliin. Itse perusasetelmaan ei silti ole systemaattisesti ja radikaalisti puututtu. Kertoneeko tradition vahvuudesta?
Mutta paljon on myös muuttunut! Kuoronjohtajat ovat entistä useammin ammattijohtajia ja musiikkityylien kirjo on laventunut. On kuoroja, jotka keskittyvät vahvasti yhteen genreen ja saavat huikeita tuloksia valitsemallaan tiellä. Suurin osa kuoroista pyrkii ennen kaikkea laajentamaan jäsenistönsä – ja samalla yleisönsä - musiikillista yleissivistystä monipuolisella ohjelmistolla. Erikoistuminen tai monipuolisuus ovat molemmat oikeita valintoja; jokainen valitsee tiensä vahvuuksiensa kautta. Itse koen toimivani enemmän 'kansanvalistusaatteen hengessä'. Haluan tuoda kuorolle monipuolisesta ja haastavaa ohjelmistoa, joka saa korvat avautumaan monenlaiselle musiikille. Elämä on jatkuvaa etsintää, myös musiikissa. Ja kun aina etsii, kokee usein myös löytämisen riemua.
Tietty uusiutuminen on välttämätöntä. Mutta missä sen avaimet ovat? Kuorosodissa ja mediajulkisuudessa? Tuskinpa! Vastaamatta edelliseen ”avain”-kysymykseen, väitän kuitenkin: korkeatasoinen ja innostava esitys on aina paras tae sekä kuoron että yleisön yhteiselle, nautinnolliselle hetkelle! Näin oli myös sata vuotta sitten!


Juha Holma

Marita Pasanen / 13.9.2009

Terveisiä Savonlinnasta! Palasin sieltä muutaman päivän reissulta SULASOL-seminaarista ja samaisen yhdistyksen hallituksen kokouksesta. Hyvillä mielin kotiuduin, vaikka tämä reissu olikin erityisen antoisa. Sulasolin aktiivinen ja inspiroiva ilmapiiri antaa ajatukselle siivet. Tuntuu hyvältä, että järjestäytynyt harrastemusiikki on osaavissa käsissä ja liiton palveluita halutaan tosissaan kehittää aikaa ja kysyntää vastaaviksi.

Kotimatkalla haaveilin jo mitä erilaisimmista koulutuksista, joita voisi kehitellä. Ja mietin, millaiset seuraavat laulujuhlat tämän päivän Suomea mahtaisi kiinnostaa. Jotenkin tuntuu, että kilpailuvietti on ihmisillä suuri. Kai me osaamme nauttia esiintymisestä vielä ilman savukonetta ja paljettejakin?

Syksy on kuoroissa pyörähtänyt käyntiin. Ollaan jo niin pitkällä, että koelaulut on laulettu. Näyttää siltä, että kuorobuumi on todellinen. Myös ns. vakavan musiikin puolella. Kuoroihin on nyt nelinkertainen määrä tulijoita, verrattuna vaikkapa viiden vuoden takaisiin koelauluihin. Kyllä lämmittää sydäntä! Kokkolassa haettiin lehti-ilmoituksella matalia ääniä. Saatiin mukaan viisi uutta, loistavaa alttoa. Pitääkin huomenna kysyä, missä piilottelivat tähän asti.

Koelauluihin liittyy aina suuria tunteita. Olen vuosien varrella pikku hiljaa oppinut, että hieno ja kehityskelpoinen ääni ei riitä. Lauluopettajan sydän sykähtää joskus niin voimallisesti, ettei kuoronjohtajuus unohtuu. Seuraavana hetkenä joutuu toteamaan, ettei laulaja jaksaisi mukana vaikkapa heikolla solfataidolla, tai hän ei ollenkaan tiedä, miten vastuulliseen ja sitovaan projektiin hän on ryhtymässä. Kyllä, jokaisen ihmisen pitää laulaa kuorossa ja jokaiselle on olemassa oikea kuoro. Se ei kuitenkaan aina ole minun johtamani kuoro. Se on minusta haikeaa! Koska on kyse ihmisistä, suuri sydän ei aina malttaisi tyytyä huomioimaan vain tiettyjä opittuja taitoja.

Laskeskelin viime keskiviikkona matkalla Ouluun Merikosken Laulun harjoituksiin, että teen tuota viikottaista matkaa jo yhdeksättä vuotta. ”Yhteinen täysi kymppi”-konsertin suunnittelu alkaa olla ajankohtaista. Monena syksynä olen huomannut punnitsevani, onko johtajuuteni jo tullut jonkin kuoron kanssa loppuun.

Nyt en ole ollenkaan asiasta huolissani. Aikaa ei voi mitata vuosina. Jos johtaja jaksaa kehittyä ja ideoida, riittää annettavaa kuorolle. Kaikki kolme kuoroa, joita tällä hetkellä johdan, ovat rakenteeltaan terveitä. Tarkoitan terveydellä sitä, että ryhmä uusiutuu jatkuvasti. Joku on väliin mammalomalla, toinen muuttaa paikkakunnalta, kolmas kasvaa ulos nuorisokuorosta ja tulee meille. Luopuminen on haikeaa, mutta paluu on mahdollista. Ja uusiin ihmisiin ja ääniin tutustuminen on aina riemukasta! Elän siinä illuusiossa, että kun ryhmä ympärillä vaihtuu pikku hiljaa, oma luopumisen hetkeni siirtyy aina vain tuonnemmaksi.

Influenssa-aalto kuulemma vyöryy etelästä päin. Olen päättänyt olla siihen kompastumatta ja tuurata kollegoja tarpeen tullen. Uppoudun luokkaan opettamaan ja raivostutan kanssaeläjät, kun jätän vastaamatta puhelimeen.

Nautitaan vuorotellen sateen ropinasta ja puuskaisista tuulista!
Marita

Jussi Mattila / 6.9.2009

Kuulumisia rajaseudulta

Joskus sitä tuntee olevansa aivan metsässä.
Toki olenkin, ihan fyysisesti. Ikkunoista näkyy puita, joiden mahdollinen kaatuminen talon päälle mietityttää myrskypäivinä. Ja joskus "hyvät" ideani osoittavat asiaa henkiseltäkin kantilta. Vaikka luonnollisesti pohjalaisen perimän omaavana toteutan ne siitä huolimatta - minoon oikias, sinoot vääräs...

Kirjoitan tätä blogia auttamattoman myöhässä, sangen monipuolisen kuoroviikonlopun päätteeksi. Lauantaiaamuna kiiruhdettiin Kuopion Nuorisokuoron 1/3:n, 15 laulajan kanssa(studioon ei mahtunut enempää), YLE Savon toimitukseen laulamaan suoraan lähetykseen. Pientä markkinointia, minkä jälkeen kuoron kanssa vetäydyttiin leirille 50 kilometrin päähän korpeen. Paikan nimi, Hirvijärvi, kertoo jo paljon.
Edessä oli tiivis harjoitusleiri, Suomen Paras Kuoro-sarjan lähetettyä ohjelmistoa opeteltiin ulkoa, viestintäkouluttajan kanssa pidettiin upea sessio, jossa nuoria opetettiin esiintymään kameroiden edessä. Lauantai-illan lopuksi katsottiin sarjan pilottijakso.
Pilottijakson jälkeen olikin sitten hieman miettimistä.
Ohjelmassa kuultiin monenlaisia musiikkiesityksiä: iloisia, vakavia, eloisia, vaativia ja vähemmän vaativia ohjelmistoja. Erikoista tässä oli, että n. 95 % ohjelma-ajasta täytettin Helsingistä. Saatiin siis jäädä tässä vaiheessa miettimään, mikä (ohjelmaan osallistuvista kuoroista) on Helsingin paras kuoro.
Koe-esiintymisiä toki kuvattiin kahdella muullakin paikkakunnalla, Tampereella ja Kuopiossa.
Ohjelman päätyttyä sainkin sitten käyttää kaiken vuosien varrella kertyneen tietotaitoni musiikin maailmassa työskentelystä purkaessani tilannetta: pettyneitä nuoria, koska heidän osuutensa ohjelmassa sivuutettiin pilotissa täysin. Miksi? Olivathan tuotantoyhtiön viestit lupailleet aivan muuta.

16-vuotias nuori ei aivan helposti ymmärrä vielä kaikkea, ei ole vielä Sibelius-Akatemian 50 opintopisteen arvoista kurssia "Musiikkimaailman raadollisuuden perusteet" suoritettuna.
No, tilanne purettiin, olin kiitollinen että satuimme olemaan leirillä, porukalla yhdessä, mikä helpotti asiaa. Sunnuntaina jatkettiin töitä uudella innolla ja kuoron suoritus alkoi hioutua melko mukavasti, elämää, virtaa ja intoa nuorissa riittää.

Joskus aikanaan - taisi olla viime vuosituhannella - eräs tunnettu säveltäjä-kuoronjohtaja totesi kuoroani kuultuaan Tampereen Sävelessä "Ai. Kehä 3:n ulkopuolellakin on elämää?"
Sitä todellakin on. Tällä vuosituhannella vieläkin enemmän.

Leiri päättyi kolmen pintaan ja 50 kilometrin siirtymän jälkeen tein vielä Kuopiossa pari tuntia yhtyelaulutreeniä, iki-ihanien Jacques Brelin ja Monty Python-sävelmien parissa. Miellyttävän kieroutuneen ohjelmiston vastapainoksi vielä kolme tuntia madrigaaleja kamarikuoron kanssa ja viikonloppu oli pulkassa.

Kirjoituksen alussa puhuin pohjalaisesta jääräpäisyydestä, tai kauniimmin, periksiantamattomuudesta. Joskus siitä on kyllä hyötyäkin. Edellisessä blogikirjoituksessa kerroin elokuisesta Haydnin Luomisen esityksestä, silloin se oli edessä. Nyt takana, onnistuneesti mutta ei helposti. Laulajia alkoi kesän jäljiltä oudosti kadota kartalta ja kuoro kutistui lopulta 52 laulajaan. Allekin olisi mennyt, mutta kiristin hampaat yhteen, irvistelin jonkin aikaa ja päätin vain hankkia jostain puuttuvat laulajat. Puhelinlaskua kaihtamatta tässä ajassa tietenkin piti turvautua ammatti-ihmisiin, joita onneksi tunnen jonkin verran. Keväällä harjoitellut pohjat nostettiin harjakorkeuteen viikon tiukan harjoitusperiodin avulla - lopulta esitys onnistui aivan mallikelpoisesti. Solistikaarti (Mari Palo, Ville Rusanen, Mika Kares, Jussi Myllys) teki hienoa työtä - ja kuten usein käy, tämä osaltaan heijastui myös kuorolaisille positiivisena energiana. Kaiken kruunasi Kamariorkesteri Virta, joka osasi suomalaisorkesterille harvinaisen taidon: he soittivat hiljaa, kun partituurissa luki pp.

Syksy jatkuu työntäyteisenä. Freelancerille se on aina onni. Saunakin tuolla odottaa, joten kymmensormijärjestelmä nakutti tämän jutun tajunnanvirtaa melkoisella nopeudella.

Ystävyydellä
Jussi