29.11.2009 / Mikko Sidoroff

Ajatuksia Ruotsin maalta

Terveisiä taas junasta! Tuntuu siltä, että vietän nykyään yllättävän suuren osan elämästäni raiteilla; tulossa jostakin ja matkalla jonnekin.

Tällä kertaa tulen Joensuusta, jonka yliopistossa opiskelevat elämäni ensimmäiset omat kuoronjohdon opiskelijat. Ortodoksisia kirkkomuusikoita koulutetaan kyseisessä opinahjossa ja minua pyydettiin toimimaan siellä kuoronjohdon opettajan sijaisena aina ensi helmikuun loppuun asti. Käytännössä teen muutamien päivien mittaisia periodeja kerran kuussa, joten opetus on hyvin intensiivistä kerralla.

Ajatus opetustyöstä tuntui aluksi haastavalta, pelottavalta ja ehkä eniten vastuulliselta. En varmasti ole ensimmäinen, enkä viimeinen, joka ajattelee ”onkohan minusta tähän”. Opetusperiodeja on nyt takana kolme. Ja mikä vielä parasta, on huomata oppilaiden kehitystä; sitä tapahtuu ja se on paras palkinto, mitä tästä työstä saa!

Opetukseen sain hyvinkin mielenkiintoista näkökulmaa naapurimaastamme, Ruotsista, jossa vietin viikon seuraten Eric Ericson Award kuoronjohtajakilpailua. Mahtava reissu! Kaksitoista johtajaa, viisi kuoroa sekä kansainvälinen tunnelma takasivat mielenkiintoisen ja jännityksentäyteisen viikon. Kilpailun ensimmäinen puolisko järjestettiin Uppsalassa, toinen taas Tukholmassa.

Finaaliin tiensä selvittäneet Anders Ebyn oppilaat Jerica Gregorc Bukovec, Maria Goundorina ja Kjetil Almänning olivat koko kisan selvä TOP 3. Kultamitalin voittanut Almänning teki vaikutuksen rauhallisella, mutta rautaisen ammattitaitoisella otteella. 30-vuotias, mutta jo melkoinen kuorokonkari toimii Norjan Bergenin katedraalin kuoromestarina. Pääpalkintona hän saa rahaa ja mikä rahaakin arvokkaampaa, projektin Ruotsin Radionkuoron kanssa.

Kilpailun taso oli korkea, joskin videokarsinnan seurauksena joukkoon pääsi muutama omituisempikin tapaus. Oli ihmeellistä taas todeta, miten kuorot kuulostivat aivan toiselta eri johtajien johdolla. Liikkeillä, eleillä ja olemuksella on oikeasti voimaa kuoron edessä, minkä SKJ:n juhlaseminaarissakin saimme kuulla ja huomata.

Itse kilpailun lisäksi mieltäni lämmitti löytö kirjakaupasta: Eric Ericsonin opetusvideo 1977-luvulta. 58-vuotias, jo kaljuuntunut, mutta terhakassa kunnossa oleva professori opettaa dvd:llä oppilaitaan ja harjoituttaa kuoroa energisellä ja innostavalla otteella. Ericsonia ei syyttä sanota kuoronjohdon supertähdeksi. Tämä dvd paljastaa sen, miten hänellä on ilmiömäinen taito pitää kuoroaan hyppysissään.

Nyt 2009 luvulla voidaan jo sanoa, että 91 vuotias Eric Ericson on opetustyönsä tehnyt. Siksi olenkin kiitollinen, että tällainen opetusvideo on dokumentoitu. Näin mekin, jotka emme Ericsonia henkilökohtaisesti päässeet tuntemaan, saamme osallistua hänen opetukseensa.

Toisaalta taas tämä dvd todisti minulle sen, että lähes kaikki me Pohjoismaalaiset kuoronjohtajat, olemme alenevassa polvessa Ericsonin oppien perillisiä. Hän kun on toiminut varsinkin edellisten kuoronjohtajasukupolvien oppi-isänä. Tästä johtuen lähes kaikki samat asiat, mistä Ericson videolla puhuu, olen kuullut omien opettajieni suulla.

22.11.2009 / Teemu Tommola

Kuorotyössäni on viime viikkoina tullut eteen niin paljon mieltä kiihdyttävää, että kaiken purkaminen blogikirjoitukseksi olisi mahdotonta: oivalluksia, tsemppaamista, kivireen vetämistä, organisointia, jäähyväisiä yms. On helpompi kirjata muutamia haja-ajatuksia lauantaisesta SKJ:n 20-vuotisjuhlatapahtumasta. Ja kiihdyttävä ja viihdyttävähän sekin oli!

VUOROVAIKUTUKSESTA. Juhlaseminaarin aluksi saimme välineitä toimivaan vuorovaikutukseen kuoron kanssa. Näyttelijä Teijo Eloranta paljasti esimerkein ja pikku leikein, miten ihmiset kommunikoivat tai eivät kommunikoi. Jos niinkin arkisen asian kuin ensimmäisen päähän pälkähtävän ammatin ääneen sanominen on meille vaikeaa, miten monimutkaisia prosesseja liittyykään kiistanalaisten mielipiteiden esittämiseen tai esittämättä jättämiseen? Tai meidän tapauksessamme vaikkapa kuorolaisten kanssa kommunikoimiseen.

KULUNEITA AIHEITA. Seuranneessa paneelikeskustelussa, kuten niin usein johtajien kohdatessa, puhuttiin paljon kuoromusiikin tai kuoronjohtajien (huonosta) asemasta ja (ali)arvostuksesta. En sanonut tätä silloin ääneen (Teijo tietää miksi), mutta minusta voisimme jo luopua tästä valitusvirrestä. Onko kuoroväen kollektiivinen itsetunto niin repaleinen, että sitä pitää itsekorostuksella paikkailla? Eivät kai taiji-opettajatkaan murehdi sitä, etteivät kaikki puistot aamuisin täyty hitaasti kääntyvistä mietiskelijöistä, tai lvi-teknikot sitä, ettei putkiasentajan nimeä ole kaiverrettu uudisrakennuksen paraatioven päälle.

Toinen aihe, jonka käsittelyssä voitaisiin minusta jo siirtyä päivittelystä analyyttisempaan ajatustenvaihtoon, on kuorokoreografia. Kaikki meistä ovat varmasti nähneet niin hyviä kuin huonojakin yrityksiä lisätä liikettä ääneen, ja lauantain juhlakonsertissakin oli tilaisuus vertailla useita tapoja esittää kuoromusiikkia: kuorokorokkeita, hallittua hajamuodostelmaa, piirileikkiä ja nykytanssinomaista koreografiaa. Minusta kaikki nämä valinnat olivat sopusoinnussa sekä esitetyn musiikin että tilaisuuden luonteen kanssa. Se, joka on vakavasti pohtinut omien kuorojensa lavaesiintymistä ja mielestään ratkaissut asian onnistuneesti, jakakoon kokemuksensa muiden kanssa - muut suu suppuun!

Mutta enimmäkseen paneelissa ja muissakin päivän mittaan käydyissä keskusteluissa puhuttiin ihan asiaa. Vaikka säännöllisesti kokoonnumme sillä verukkeella, että saamme ”koulutusta” ”asiantuntijoilta”, niin osa viisauksistahan tulee aina yleisöltä itseltään.

ELEIDEN VOIMA. Tapahtuman parhaassa sessiossa Kari Turunen ”lainasi stradivariustaan” neljälle kollegalleen. Oivallinen mieskuoro Akademiska Sångföreningen oli valmistautunut laulamaan Toivo Kuulan laulun Iltapilviä tismalleen kunkin johtajan lyönnin mukaan. Jokainen meistä tietää, että johtajan eleillä ja olemuksella on merkitystä – mutta mahtoiko kukaan arvata, kuinka suuri merkitys?

Kuunnellessani Pasin, Timon, Maritan ja Ritan tulkintoja tajusin, kuinka epätyydyttävää on puhua ”tulkinnasta”. Ei tässä ollut kyse pelkästään tempovalinnoista, tekstin sisäistämisestä ja sen semmoisesta. Johtajan lyönti ja muu kehonkieli löi leimansa suoraan kuoron sointiin, intonaatioon, tunneilmaisuun, rytmiseen täsmällisyyteen jne. Laulusta oli kuultavissa johtajan temperamentti ja uskoakseni myös se, mihin musiikin osatekijöihin hänen ensisijainen kiinnostuksensa kohdistui.

Kuoro ei siis muutukaan johtajansa näköiseksi vuosien kuluessa vaan silmänräpäyksessä! Oli jännittävää havainnoida johtajien vahvuuksia: tämä saa kuoron laulamaan puhtaasti, tämä fraseeraa ja dramatisoi taitavasti, tämän lyönnistä syntyy romanttinen kuorosointi, tämä käskee, tämä kuuntelee, tämän käsissä kuoron on hyvä olla. Sessio olisi ehdottomasti pitänyt videoida ja esittää kuoronjohdon opiskelijoille kautta maan.

YLEISÖ LIIKKEELLE? Siitäkin aina puhutaan, ettei yleisöä kiinnosta kuoromusiikki, vaan jos konserttiin joskus lähdetään, niin syynä on lähinnä joulu. Tästä sainkin karun esimerkin. Kerrattakoon, että SKJ:n juhlakonsertissa esiintyivät Tampereen Sävelen takavuosien Grand Prix -voittaja Philomela, samaisessa katselmuksessa viime kesänä kolme kultaleimaa ansainnut Akademiska Sångföreningen, maailmankuulu Tapiolan kuoro sekä tämänvuotisen Vuoden kuorolevy -palkinnon napannut Dominante. Siis todellinen ”all stars” -konsertti. Juhlan kunniaksi SKJ lähetti 55 (!) kuorolle kaksi vapaalippua kullekin. Arvatkaa, montako vapaalippulaista vaivautui paikalle? Ei kymmentäkään. Konsertti oli erinomainen ja olisi tuottanut kuorolaisille (kun kerran minullekin) valtavasti inspiraatiota ja iloa. Ehdotankin seuraavaa: pysytelkää te johtajat selvillä kotiseutunne kiinnostavimmista kuorokonserteista ja usuttakaa kuoronne laulajat puoliväkisin näitä konsertteja kuuntelemaan!

TAVOITE SAAVUTETTU. SKJ:n julkilausuttu tavoite on saada yhä enemmän johtajia vaikutuspiiriinsä ja toteuttaa tapahtumia, jotka tarjoaisivat nähtävää ja virikkeitä niin harrastuspohjalta johtaville kuin ammattikunnan kärkinimillekin. Tänä juhlavuonna, jos milloin, tavoite on toteutunut, mikä suuresti ilahduttaa meikäläistä, kohta jo vuosikymmenen ajan yhdistyksen liepeillä ahkeroineelle. Jäsenhakemuksia on tänä vuonna tullut melkein ruuhkaksi asti, ja 20-vuotisjuhlassa oli uusia ideoita, ajatustenvaihtoa ja inspiroivaa musisointia tarjolla yllin kyllin. Erittäin jees!

15.11.2009/Juha Holma

'Joulun vietto alkaa jo toukokuussa'! Ohjelmiston suunnittelu ainakin.

Liekö montaa kuoroa, jotka eivät herkistelisi joulun alla omissa joulukonserteissaan. Liekö johtajaa, joka ei kärvistelisi loppukesästä ohjelman laadinnan kanssa: miten taas yhdistää yleisön velvoite perinteisistä joululauluista ja omat ambitiot vieraamman ohjelmiston esilletuomisesta?
Hieman tuntemattomien laulujen esilletuominen on toisaalta ns. yleisökasvatusta, mutta ennen kaikkea tärkeä henkilökohtainen motivaattori koko joulukonserttirumballe - ainakin itselläni. Monelle kuorollehan joulunajan konsertit on tärkeä taloudellinen tapahtuma ja siksi johtajan kädet ovat pahimmillaan jopa osin sidotut. Itse olen kokenut juuri joulukonsertin laadinnan poikkeuksellisen vaativaksi. Lähes parinkymmenen vuoden ajan olen joulukonserttien ohjelmistoja laatiessani pyrkinyt välttämään triviaaleja ratkaisuja. Pikku hiljaa olen kuitenkin antanut itselleni luvan tehdä paljon juuri sitä, mitä yleisö haluaa - tai siis sitä, mitä kuvittelen yleisön haluavan. Siis "Best of X-mas" -tyyppistä sälää. Sitä se vanheneminen teettää...
Viime jouluna minut pysäytti erityisesti solistimme Hanna Kronqvistin esittämä 'Sylvian joululaulu'. Syksyllä yritin jopa tyrmätä tätä klassikkoa ohjelmistosta. Kun Hanna piti ehdotuksestaan kiinni, annoin periksi. Ensimmäisissä treeneissä huomasin, kuinka väärässä olenkaan voinut olla! Koin tuon puhkilauletun kappaleen suorastaan vavahduttavana kokemuksena! Hanna kertoi tuon haikean tarinan niin elävästi, että tunsin olevani itse Etnan juurella lintuhäkin sisällä sirkuttamassa. Se oli viimeinen niitti jo vuosia kyteneeseen ajatukseen, että joulukonsertissa on ankarasti sallittua laulaa vanhoja tuttuja lauluja. Edelleen kaiken lähtökohtana on se, että kappale tehdään hyvin ja että se puhuttelee tekijöitään: sen jälkeen se tuo myös yleisölle sen aidon joulumielen.
Missään nimessä en edelleenkään tuo vain tuttua ja turvallista konsertteihin. Nytkin esitämme maailman kantaesityksen australialaisen Sandra Millikenin 'O, Magnum Mysteriumista' kaksoiskuorolle ja sopraanolle. Erään jyväskyläläisen raapustelijan kantaesityskin kuuluu ohjelmistoon, vanhaa musiikkia englannista ja pari Piae cantionesia kuuluu kattaukseen. Kaikki palvelee silti yhtä päämäärää: kirkosta kotiin lähtevällä kuulijalla on rauhallinen ja jouluinen mieli - hän kenties jopa huomaamattaan hyräilee joulun kellojen hiljaisista kajahduksista!
Kuorojen joulu kestää usein pitkään ja on kiireistäkin. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - toivotan: 'Rauhaa, vain rauhaa' itse kullekin johtajalle ja laulajalle!

08.11.2009 / Marita Pasanen

Voih, kuinka tuo ymäpärillä riehuva sikainfluenssa kaihertaakaan ajatuksia! Jännityksellä odotin, miten suuri yleisö suhtautuu isäinpäiväkonsertteihin. Uskaltavatko lähteä joukkotapahtumaan. Ja tuleeko joku sairaana ymmärtämättä asian vakavuutta?! Mutta turhaa mietin, sali oli pullollaan innokkaita (ja terveitä) kuulijoita. Tulin juuri poikani ensimmäisestä konsertista. Hän puhalsi trumpettiin tohkeissaan ja meno lavalla vain parani konsertin edetessä. Siitä se alkaa. Onneksi hän löysi soittimen, kun laulu ei oikein innosta. Ehkä laulu tulee sitten myöhemmin, kun ääni tasoittuu miehen ääneksi. On tärkeää, että pääsee musiikin maailmaan mahdollisimman varhain.

Syksyn kynnyksellä laulaja miettii, miten ääni kestää tottumisen kylmään ilmaan. Nyt sairaslomaan ei tarvittu edes ilmojen viilenemistä. Olen jossain vaiheessa altistunut homeelle ja nyt se vei äänen. Ääni on työkalu. Niin kuin juoksijalle jalka, tai kaupan kassalle käsi. On todella tuskastuttavaa olla sairaslomalla, kun aamulla herää virkeänä ja miettii, mistä aloittaisi. Ei mistään. Tuntuu turhauttavalta. Tutut kummastelevat, kun lenkkeilen ja kuljeskelen kosalla treenaamassa viulu kainalossa. Uudella vaivalla on kummat oireet, joskus epäilen niiden todellisuutta. Mutta käänne parempaan on jo tapahtunut. Lauloin tänään Mozartin Requiemin sopraanosoolot. Kaikki toimii taas, äänen resonointi vain sattuu otsaan ja poskionteloihin.

Viikon päästä palaan takaisin opetushommiin. Ensilumet sinnittelevät maassa. On helpompi tehdä jouluohjelmistoa kuntoon, kun on valkea maa. Nyt kesällä tehty ohjelmistotyö palkitaan. Enää ei tarvitse sukellella nuottihyllyihin, vaan voi keskittyä tekemään lauluista kokonaisuutta. Puuhaan Sibeliuksen joululaulujen parissa. Voi kuinka suloisia ne ovatkaan! Hyvin hennolla kädellä sovitettuna ne soivat naiskuorolla kirkkaasti.

Ohjelmistosta puheen ollen, viimeisen viikon kohteena on ollut suuret hengelliset teokset jousiorkesterille ja kuorolle. Ei meillä täällä pikkukaupungeissa ja maalaispitäjissä ole sinfoniaorkestereita! Ja jos kuoro on tämän tyyppisen konsertin tuottaja, niin eipä tahdo löytyä rahoitusta kymmenien soittajien orkesterille. Toisekseen, ei ole mielekästä ympätä satapäistä kuoroa ja yhtä suurta orkesteria pikkuisen ristikirkon alttarille. Teoksia löytyy, mutta ei liikaa. Tässäpä olisi haastetta tämän päivän säveltäjille.

Tsemppiä flunssan välttelyyn!
Marita

3.11.2009 / Jussi Mattila

KALLIIT OVAT LAULUJEN LUNNAAT

Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt tiukasti Kuopion Nuorisokuoron parissa. Suomen Paras Kuoro-ohjelma teetti loppumetreillään työtä sen verran, että kaikki muu piti jättää. Ymmärryksestä ja joustavuudesta kiitos muille johtamilleni kuoroille, jotka tukivat ja kannustivat upeasti nuoria.

Muutamia tunnuslukuja projektista voisi toki antaa. Savosta käsin asiat joutuu hoitamaan hieman eri tavalla kun pääkaupunkiseudulle lähdetään keikkailemaan.

3200 kilometriä, 48 tuntia bussissa. Viimeisinä viikkoina, kun valmistautumisaikaa oli vähän, tuo bussissa vietetty hukka-aika alkoi jo tuntua harjoitteluaikatauluissakin.

Tuotantoyhtiön maksamien matkakulujen lisäksi rahaa pelkkään matkustamiseen ja majoittumiseen paloi hieman yli 8000 €. Jokainen tietää, että tällaisten summien kerääminen kuorolle ei ole mikään ihan yksinkertainen juttu.

Kaikki tämä kannatti – olisi kannattanut vaikka voittoa ei olisi finaalissa napsahtanut plakkariin. Suomen Paras Kuoro oli nuorille valtava oppimiskokemus. Ryhmän yhdessä toimiminen, oppimiskyky, luottamus laulajatovereihin – kaikki tämä kasvoi aivan hurjiin mittasuhteisiin. Normaalissa kuorotyössä arvioin menevän ryhmällä 2-3 vuotta samaan. Jotkut eivät sitä saavuta koskaan. Julkisuudella on toki myös oma arvonsa – keikkaa pukkaa mukavasti. Eikä vähäisenä toki voi pitää esiintymiskokemustakaan: alkuerässä TV-kameraa arastellut laulaja on oppinut, jollei nyt rakastamaan niin ainakin olemaan piittaamatta kyseisestä masiinasta.

Ja mitä muuta? Isona bonuksena kuopiolaisnuoret saivat hienoja ystäviä: loistelias Philomela matkasi kanssamme kaikki neljä jaksoa ja kuorojen välinen ystävyys syveni kerta kerralta. En tiedä miten televisioruutu sitä tunnelmaa pystyy välittämään – studiossa lämpö hehkui muualtakin kuin valonheittimistä.

Eilen sain – Luojan kiitos – palata arkirutiineihin, normaalin viikko-ohjelman pariin. Johtamani Mieskuoro Puijon Laulun harjoitukseen ilmestyi yllättäen kolme nuorta miestä, jotka kävivät harjoitustauolla pienen koelaulun ja lunastivat paikkansa tenoririvistössä. Pohjaa löytyi eri lauluharrastuksista, aina Cantores Minoresista saakka.

Poikakuorotoiminta on osaltaan Kuopion Nuorisokuoronkin syntymisen taustalla. Siinä on kenttä, jota ei kuorolaulun maailmassa voida tukea liikaa.

Jussi Mattila