Kari Turunen / 5.9.2010

Syysstressiä

On uskomatonta, miten vieraalta kauden ensimmäisiin kuoroharjoituksiin meneminen voi tuntua. Äänenavaukseen ei ole yhtään ajatusta, harjoittamisesta muistaa vain kaikki ne ulottuvuudet, jotka kokee hankaliksi ja johtaminen tuntuu lähinnä teennäiseltä elehtimiseltä. Ja tämä kaikki matkalla kuoroon, johon menee mielellään ja jolta odottaa vain hyvää.

Onneksi pelkoni hälvenivät tänäkin syksynä jo ensimmäisen puolen tunnin aikana ja työ alkoi pian tuntua tutulta. Jäin kuitenkin miettimään, mistä tällaisessa omituisessa prosessissa on kyse. Jos olisin valmistautunut kauteen tai ohjelmistoon huonosti, voisin ymmärtää jännitykseni. Siitä ei kuitenkaan ollut tällä kertaa kyse: ensimmäisessä harjoituksessa tuttu kuoro (ja jonka kanssa olin kesällä tehnyt hyvän muutaman päivän periodin) lauloi tuttua musiikkia.

Epäilenkin, että kyseessä on sellainen ilmiö, jossa oireet johtavat harhaan ja hautaavat todellisen syyn jonnekin omien pelkojen ja epävarmuuksien alle. Minä nimittäin epäilen, että minun kohdallani kyse on siitä, että kaiken hyvän lisäksi kuorokauden alku tuo elämään sellaista, jota ilman on hengittänyt kesän niin vapaana: stressin.

Kesän aikana tottuu siihen autuaaseen tilaan, että kantaa vastuuta lähinnä itsestään ja läheisistään. Syksyn tullen sitä on taas vastuussa kymmenien ihmisten yhteisen prosessin tuotoksista. Se olisi jo sinänsä vaativaa ilman sitä kaikkein rasittavinta piirrettä: kokonaisuudessa on paljon elementtejä, jotka ovat oman vaikutusvallan ulkopuolella. Sitä tietää tänäkin syksynä vielä kantavansa huolta kaiken maailman asioista - usein aiheesta, välillä ihan turhaan.

Stressi sinänsä ei ole mikään hirviö minulle. Sen ansiosta saan aikaiseksi monia hienoja asioita, jotka kattoon syljeksimällä jäisivät syntymättä. Kuvittelen jopa kestäväni stressiä todella hyvin. Mutta en voi sanoa, että erityisesti kaipaan sitä. Päätellen siitä, miten reagoin kauden alkuun, saatan alitajuisesti toivoa aika kovastikin sitä, että voisin jatkaa stressitöntä kesäeloa pidempäänkin.

Muistan pari vuosikymmentä sitten käymäni keskustelun belgialaisen kokeneen kuoronjohtajan kanssa, joka kysyi mitkä ovat kuoronjohtajan kolme tärkeintä ominaisuutta. Vastaus kuului: stressinsietokyky, stressinsietokyky ja stressinsietokyky. Alan ymmärtää mistä mies puhui. Se taitaa olla se hinta, jonka tämän ammatin runsaista eduista saa maksaa.

Ei kai sitten muuta kuin leuka alas ja kohti uusia stressejä.