14. kesäkuuta 2010

16.6.2010 Kari Turunen

Häpeän pelko

Vaikka innokkaimmat aikani jalkapallon sohvakatsojana ovat jo takanapäin, kuluu taas kesä–heinäkuussa aika monta tuntia pallon perässä juoksevia miehiä seuratessa. MM-kisojen alku on kuitenkin ollut pettymys. Hidasta, mielikuvituksetonta sahaamista, jossa taidot on pääosin korvattu sukille potkimisella ja pystypainilla. Jotenkin on näyttänyt siltä, että tappion pelko on paljon suurempi kuin voittamisen halu.

Olen usein pohtinut epäonnistumisen pelkoa itseni ja kuorojeni kannalta. Mistä johtuu se, että kuoro, joka on parhaimmillaan rento, vapautunut ja varma voi toisena päivänä olla jännittynyt, pelokas ja epävarma? Mistä se johtuu, että minä olen joskus vahvasti läsnä oleva ja avoin ja toisena päivänä hermostunut ja kamalan tietoinen kaikesta siitä, mistä joku muu voisi arvostella minua tai kuoroani?

Epäonnistumisen pelko on valtavan vahva voima. Minä ajattelen, että se kietoutuu häpeään. Mitä tekee jalkapalloilija. joka epäonnistuu? Peittää käsillään kasvonsa. Mitä tekee kuorolainen, joka huomaa esityksen alkavan mennä pieleen? Punastuu ja piiloutuu nuotteihin. Kaikki häpeän fyysisiä tunnuseleitä.

Ja häpeää me pelkäämme. Kuollaksemme. Vaikkemme oikein tiedä miksi. Häpeään ei kuitenkaan kuole, eikä siitä seuraa lyhyttä henkisesti vaikeaa jaksoa lukuun ottamatta yleensä mitään muuta. Joukkuetoverit eivät yleensä tuomitse epäonnistunutta maalivahtia tai eivätkä kuorolaiset sekoillutta solistia. Ennemminkin käyvät laittamassa kätensä epäonnistuneen olalle ja sanovat muutaman lohdullisen sanan.

Jos olisimme rationaalisia olentoja, emme pelkäisi epäonnistumisia. Ensinnäkään epäonnistumisesta ei yleensä seuraa mitään kovin kamalaa, ja toiseksi, on paljon vaikeampi onnistua jos miettii koko ajan epäonnistumisen mahdollisuutta. Epäonnistumisen pelossa ei oikeasti ole mitään järkeä.

Minä uskon, että pelon selitys on siinä, että samaistamme itsemme ja arvomme tekoihimme ja aikaansaannoksiimme. Varsinkin meille tärkeissä asioissa toimemme muuttuvat self-objekteiksi eli osaksi omakuvaamme. Jos joku arvostelee vaikkapa musiikillisia tuloksiani, hän arvostelee itse asiassa minua. Jos joku huomauttaa esityksen menneen pieleen, ajattelen että huomauttaja pitää minua kehnona muusikkona ja ihmisenä. Vaikka tekojeni ja minun raja on periaatteessa olemassa, käytännössä sen hahmottaminen on aika toivotonta.

Taiteilijan elämään tuntuu kuuluvan itsetunnon horjahtelut lähes ylimielisyydestä jokseenkin olemattomaan itsearvostukseen. Jotain maanis-depressiivistä tässä elämässä on. Sen ymmärtäminen on vienyt kauan ja hyväksyminen lähes yhtä kauan. Olen alkanut ajatella, että itsetunnossa ei olekaan kyvystä porskuttaa aina vahvana maailman tuulissa, vaan kyvystä kestää iskuja vajoamatta kovin pitkäksi aikaa syvimpiin alhoihin. Jopa kyvystä kestää ja käsitellä häpeän tunteita.

Ymmärryksen kasvusta huolimatta tappion pelko -päiviä on edelleen siinä, missä voittamisen halun tai silkan peli-ilon päiviäkin. Taidanpa katsoa seuraavaa peliä vähän armollisemmin silmin. Ja kuiskata pelaajille itsekseni: Älkää pelätkö, pojat. Aina välillä tulee turkkiin, mutta se on osa tämän jutun viehätystä. Olkaa rohkeita ja eläkää hetkestä.

1 kommenttia:

2. heinäkuuta 2010 klo 21.01 , Blogger Teemu Tommola kirjoitti...

Kiitos, Kari, kun autoit ymmärtämään ja hyväksymään sen, mitä Brasilialle tapahtui tämänpäiväisessä pelissä :)

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu