4. maaliskuuta 2012

4.3.2012/ Ilona Korhonen

Koska en liene kovinkaan tuttu kuoroväelle tai ainakin bloggaajakaartissa uusi, kerron ensin jotain.

Olen vastikään luopunut kuoronjohtajan töistä yli 15 vuotta kuoroja johdettuani. Mukaan on mahtunut työpaikkakuoroja, viihdekuoroja ja viimeiseksi oikein hyvätasoinen kamarikuoro. Sen yhden ammattilaisista koostuvan kuoron johtamista en ole lopettanut, mutta se pelaakin melko erilaisilla säännöillä kuin harrastajakuoro: treenit pidetään silloin kun tarvitaan, kaikki osaavat juttunsa valmiiksi ja työ tehdään muutenkin ammattilaisten tapaan. Olen seurannut Suomen kuoroelämää tiiviisti ja innokkaasti kaikki nämä vuodet koluten niin Sulasolin kuin Viihdekuoroliitonkin tapahtumat. Sekakuorolaulu on emeritusprofessori Laitisen sanoja lainaten ensirakkauteni. Iloni ja työni. Ihania vuosia!

Pääasiassa toimin ihan eri genrellä: opetan ja muutaman kuukauden vielä jatko-opiskelen Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla - siellä, missä median mukaan on nyt kuumin pössis ja missä hautuvat tulevaisuuden ilmiöt. Kansanmusiikin yliopistokoulutus poikkeaa merkittävästi muiden aineryhmien opetuksesta; siellä revitäään, raastetaan, heittäydytään, syöksytään ja räjäytetään, mutta myös tiivistetään ja silitetään. Käydään jokaisen tunteen ja jokaisen inhimillisen vänkyrän lävitse.

Katson siis tätä kotimaan kuorokenttää toisella silmällä ruohonjuuritasolta, toisella korkealta Siban tornin 7. kerroksesta.

Viime vuosina olen kilpaillut työelämän kanssa laulajieni vapaa-ajasta: sitä kun ei enää riitä säännöilliseen harrastukseen, kun työt ovat niin hallitsevia. Olen kamppaillut mieslaulajista paikallisen jalkapalloseuran ja nappulaliigan vanhempaintoimikunnan kanssa. Olen tarjonnut niin keppiä kuin porkkanaakin, jopa alkoholitarjoilua. Pääkaupunkiseudulla houkuttelevuus on vaikea saavuttaa.

Käytännön ongelmat ovat kuitenkin pientä siihen nähden, mitä henkilökohtaisia ristiriitoja koen kuorokentällä toimiessani omassa kaksoisagentin roolissani. En oikein ymmärrä.

Kuorot ja kuoronjohtajat haluavat pysyvyyttä ja jatkuvuutta, jonkinlaista pitkäjänteisyyttä. Hyvin ymmärrettävää, eihän tuloksia muuten synny! Mutta se, mitä en oikein ymmärrä on se, että tämä pysyvyys ja jatkuvuus halutaan saavuttaa pysähtyneisyydellä. Sillä, että lauletaan poliittisesti korrektia ohjelmistoa, sellaista sopivaa ja normaalia, tavallista, puritaanista. Uuden kokeileminen on varovaista: seistäänkin lavalla eri asetelmassa, kokeillaan hiukan kuoroliikuntaa, naksutellaan sormia, katsotaankin johtajan sijaan yleisöä ja otetaan mukaan vähän jatsahtavaa tai kansanmusiikillista ohjelmistoa. Ihanaa, että kokeillaan! Ihanaa!

Mutta se, mitä mitä haluaisin kokea on kuoromusiikin avantgarde. Todellinen pioneerimodernismi. Jotain, jota muut genret eivät olisi kokeilleet jo 50-luvulla. Jotain, joka ei ole kotoisin poliittisesti korrektista pilttuusta. Kokeiluja. Huutoja ja kuiskauksia. Rakkautta ja anarkiaa.

Nyt kuulen, kuinka kuorossa huudatte: "Mutta tämä ihana vuosisatainen kuorolauluperinne ja se ihana musiikki!" Kyllä. Minäkin rakastan sitä. Mutta haluan myös kuulla muuta. Siis paino sanalla myös. En halua kuoromusiikkia terminaalivaiheeseen, niinkuin toinen bloggaaja tässä blogissa aiemmin maalaili. Ja sitten huudatte: "Mutta onhan meillä Mäntsi, Kähärä, Makaroff ja Turkka! Kuorosota!" On meillä. Mutta niin korrektissa, yleisesti hyväksytyssä lokerossaan. Luovuus, hulluus, kokeilu ja satasta ladon seinään hurjastelu ovat aina olleet taiteen eteenpäin vievä voima. Kuulen taas, kuinka mutisette: "Niin, mutta ei ne ilmiöt kestä, vain hyvä kuoromusiikki kestää". Totta. Ilmiöt eivät kestä. Pienistä pulpahduksista muodostuu kuitenkin pöhisevä kattila, josta syöksyvät kuumat pisarat yllyttävät toisiaan aina vain hurjempiin syöksyihin.

Mistä saataisiin kipeää ja kepeää pähkähulluutta kuoronjohtajiin? Mistä uutta pöhinää pönttöön? Koska saataisiin mediassa lukea siitä, kuinka kuoronjohtajakoulutuksessa on nyt kuumin pössis ja että siellä haudotaan tulevaisuuden ilmiöt?

* * * * *

J.K.

Edellisessä Tampereen Sävelen katselmuksessa kuoroni esitti muuten korostetun korrektin sävellykseni, jossa oli tekstisisällöllistä kritiikkiä kuorogenreä kohtaan. Myöhemmin konserttisalin aulassa eräs tuomariston (lue: Suomen kuorokerman) jäsen tuli sanomaan minulle, että sen esittäminen oli suuri riski tämänkaltaisissa karkeloissa.

Ihmettelen. Eikö kuoroväki ole valmis vastaanottamaan kannanottoja? Eikö kritiikkiä? Omassa muusikon työssäni arvostelun vastaanottaminen on jokapäiväistä ja kehityksen tae.

* * * * *

Keskustelu on nyt avattu.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu