09.10.11/Juha Holma

Äänikokemuksia – äärikokemuksia

Pitkään on kaikilla foorumeilla julistettu kuorolaulun olevan jo terminaalivaiheessa. Nykyaikana tällainen pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä vaativa asia on kai tarpeeton pikavoittoja vaativalle väelle. Vai onko?

Tätä pikavoittoajattelua syntyi aikanaan myös kuorojen sisälle. Oman kuoron luottosopraano Liisa Laulaja (nimi muutettu) alkoi käydä erilaisissa projektiluontoisissa kuoroissa laulamassa ”hienompaa musiikkia” ja ”paremmassa seurassa” kuin mitä oma kuoro oli pystynyt tarjoamaan. Pienemmällä harjoitusmäärällä paremmin, korkeammalta, nopeammin. Nämä liisat ja lasset kansoittivat projektikuorot nopeasti. Aika ei enää riittänytkään vanhaan emokuoroon, uudet haasteet odottivat aina edellisen hienon projektin jälkeen. Tai vaikka aikaa olisi jäänytkin, vanhan kuoron hitaasti etenevä purjealus ei enää kiinnostanut, kun oli muskeliveneillä päässyt ajelemaan. Laulajaa tuskin voi asiasta moittia. Kyllähän johtajakin toivoo eteensä mahdollisimman korkeatasoista laulajajoukkoa – joku saattaa suomalaisittain olla jopa kateellinen toisen johtajan laulajistosta. ”Jos mulla oisi sukset vaan, kyllä näyttäisin…”

Viime vuosina olen kuitenkin havainnut, että tämä pikavoittoja projekteissa kalastellut porukka on siirtynyt usein takaisin vanhaan kuoroonsa. Miksi? Puuttuiko näistä äärikokemuksista ammattilaisten ja huippujohtajien kanssa sittenkin jotain? Hienoja kokemuksia, valtavia elämyksiä, elämää suurempaa musiikkia, kiintoisia näkökulmia musiikkiin. Jäikö Liisa sittenkin kaipaamaan jotain? Kun omat rajat olivat tulleet vastaan, mitä oli vielä saavutettavissa? Liisa saattoi jo kaivata vanhoja kuorokavereitaan, jopa se ärsyttävällä vibratolla laulava alttokin oli oikeastaan ihan mukava tyyppi – ja olikos se vibratokaan niin paha…

Vanhan kuoron kenties joskus turhauttavan hidas eteneminen uusien äänimaailmojen valmistumisessa saattoi tuntua taas turvalliselta. Ennen kaikkea oli aikaa sisäistää niin tekstiä kuin musiikkia toisella tavalla. Nopeissa produktioissa tulkinta annetaan nopeasti ylhäältä päin, hitaammassa etenemisessä jää itselle aikaa muokata tulkintaa myös itsestä käsin: ymmärtää, ei ainoastaan toteuttaa. Oliko nuo hienot hetket olleet sittenkin vain äänikokemuksia, hienoja ja ehdottomasti palkitsevia sellaisia, mutta ei enempää. Voisiko kenties teknisesti hieman vaatimattomampi, kovalla työllä aikaansaatu esitys olla onnistuessaan vahvempi kokemus? Esitys, jonka valmistumisessa itsellä on kenties tiedostamattaankin suurempi rooli. Musiikkia, jonka sisällä saa liukua eteenpäin pakottomasti. Itse uskon, että kaikki äärikokemukset vaativat aikaa. Liisojen ja lassejen paluu emokuoroihin viittaa siihen, etten ole ajatuksissani ihan yksin.