20.9.2009 / Juha Holma

Viime aikoina olen joutunut sattuneesta syystä miettimään, mikä erottaa sadan vuoden takaisen kuoroelämän tämänpäiväisestä. Seuraavassa joitain hajamietteitä aiheesta 'tajunnanvirta rules' -periaatteella.

Mikä on muuttunut kuoromaailmassa sadassa vuodessa? Ainakin ympäröivä maailma! Sadan vuoden takainen yhteiskuntamme oli varsin erilainen. Suomi oli osa Venäjää ja suomalaiset olivat jakaantuneet hyvin vahvasti kielen ja säädyn mukaisiin lokeroihin, kuorotoimintaa myöten. Ammattikuntien lisäksi jopa hiihtoseuroilla saattoi olla omia kuoroja! Köyhyys oli yleistä ja itse sanan merkitys oli aivan toinen kuin tänä päivänä. Kaikilla oli silti yhteinen, kansallinen päämäärä: itsenäisyys. Pyrkimyksessä taiteellakin oli suuri rooli.
Vajaan kahdenkymmenen vuoden takainen Viron laulava vallankumous saattaa olla läheistä sukua meidän vastaavalle ajalle sadan vuoden takaa. Jokainen joka Virossa pääsi käymään tuohon aikaan, sai kokea jotain aivan ainutlaatuista. Pariinkiin kertaan tuolloin eteläisessä naapurissamme vieraillessani, sain pyyhkiä kyyneleitä poskilta varsin usein. Tunnelma laulujuhlilla oli sanoinkuvaamaton. Kiven 7 veljestä, Sibeliuksen Finlandia, Gallén-Kallelan Kalevala-aiheiset työt herättivät taatusti monella huikeita tunnemyrskyjä itsenäisyyden tavoitteluun heränneessä maassamme.
Mutta käännetäänpä alun kysymys toisin päin: mikä ei ole muuttunut? Ohjelmistossa on edelleen suurelta osin (?) vanhojen mestareiden teoksia. Syy on hyvin yksinkertainen ja ilmeinen. Loistava musiikki ei vanhene koskaan! Oltiinko sata vuotta sitten myös yhtä laiskoja etsimään uusia helmiä vanhasta musiikista? Pelkään pahoin että oltiin.
Muuttumattomiin asioihin kuuluu myös ainutlaatuinen yhteys kanssalaulajiin harrastuksen kautta. Asiaan perehtymättömälle sitä on mahdotonta selittää – ja asian tuntevalle sen kertominen on tarpeetonta! Varmaa on kuitenkin sen säilyminen kautta vuosisatojen samanlaisena.
Konserttitraditiokin on enemmän tai vähemmän samanlainen: kuoro laulaa edestä ja yleisö kuuntelee sivistyneesti konserttietikettiä noudattaen; aplodeeraten heikoillekin esityksille – toki vaisummin kuin hyville. Monenlaisia variaatioita on viime aikoina tämän tradition rikkomiseen yritetty. Yleisön ja kuoron rajaa on pyritty hälventämään sekä tilaratkaisuilla että ottamalla yleisöä mukaan jopa aktiiviseen rooliin. Itse perusasetelmaan ei silti ole systemaattisesti ja radikaalisti puututtu. Kertoneeko tradition vahvuudesta?
Mutta paljon on myös muuttunut! Kuoronjohtajat ovat entistä useammin ammattijohtajia ja musiikkityylien kirjo on laventunut. On kuoroja, jotka keskittyvät vahvasti yhteen genreen ja saavat huikeita tuloksia valitsemallaan tiellä. Suurin osa kuoroista pyrkii ennen kaikkea laajentamaan jäsenistönsä – ja samalla yleisönsä - musiikillista yleissivistystä monipuolisella ohjelmistolla. Erikoistuminen tai monipuolisuus ovat molemmat oikeita valintoja; jokainen valitsee tiensä vahvuuksiensa kautta. Itse koen toimivani enemmän 'kansanvalistusaatteen hengessä'. Haluan tuoda kuorolle monipuolisesta ja haastavaa ohjelmistoa, joka saa korvat avautumaan monenlaiselle musiikille. Elämä on jatkuvaa etsintää, myös musiikissa. Ja kun aina etsii, kokee usein myös löytämisen riemua.
Tietty uusiutuminen on välttämätöntä. Mutta missä sen avaimet ovat? Kuorosodissa ja mediajulkisuudessa? Tuskinpa! Vastaamatta edelliseen ”avain”-kysymykseen, väitän kuitenkin: korkeatasoinen ja innostava esitys on aina paras tae sekä kuoron että yleisön yhteiselle, nautinnolliselle hetkelle! Näin oli myös sata vuotta sitten!


Juha Holma