Kari Turunen / 6.11.

Huvittelin tässä kuluneella viikolla vertailemalla Bachin Matteuspassion alkukuoron levytyksiä (ylistetty olkoon Spotify!). Tässä alkukuoron kestoja:

Wilhelm Furtwängler (1954) 8’08
Karl Richter (1958) 9’52
Otto Klemperer (1962) 11’46
Wolfgang Gönnenwein (1969) 9’04
Herbert von Karajan (1972) 9’21
Rudolf Mauersberger (1977) 8’53
John Eliot Gardiner (1988) 6’55
Georg Solti (1990) 7’59
Philippe Herreweghe (1998) 7’30
Masaaki Suzuki (2000) 8’07
Nicholaus Harnoncourt (2001) 6’41
Franz Brüggen (2002) 7’35
McCreesh (2003) 6’06
Riccardo Chailly (2009) 5’40

Myönnän: minuutit ja sekunnit eivät ole oleellisinta tietoa tulkinnasta, mutta ehkä sen helpoimmin kvantifioitava elementti. Mitä näistä luvuista sitten voi nähdä? Kaksi havaintoa hyppää nenille: ensinnäkin vaihteluväli hitaimpien ja nopeimpien välillä tuntuu käsittämättömän suurelta ja toiseksi näyttää siltä kuin esitysten nopeus olisi kasvanut jokseenkin tasaisesti viimeisen puolen vuosisadan aikana.

Vaihteluväli on todellakin jokseenkin käsittämätön, sillä Chaillyn tuore levytys on yli kaksi kertaa nopeampi kuin Klempererin vanha klassikko (joka on siis vain 50 vuoden takaa – samalta vuodelta kuin Beatlesin Love me do tai Beach Boysien Surfin’ Safari – eli ei nyt ihan menneestä maailmasta)! Ja vaikka jättäisi Klempererin ääritapauksena pois, trendi on silti selvä: noin 9 minuuttia kestävistä esityksistä ennen vuotta 1980 olemme päässeet alle 7 minuuttia kestäviin esityksiin 2000-luvulla. Jopa historiallisen esittämisen liikkeen parissa pyörineissä johtajien tuoreiden esitysten hajonta on kahden minuutin luokkaa (Suzuki 8’07; McCreesh 6’06). Mielekkäiden musiikillisten tulkintojen vaihteluväli jo pelkän tempon osalta on siis valtava, mutta kukin aika näyttäisi käyttävän niistä vain osan.

Aika turvallisin mielin voi sanoa, että 2000-luvun maku tukee nopeita tulkintoja. Ja jos joku epäilee, että kyseessä on yksittäistapaus, todettakoon, että Matteuspassion loppukuoron osalta luvut ovat:
Furtwängler 8’18
Richter 6’58
Klemperer 8’02
Gönnenwein 7’18
Karajan 7’19
Mauersberger 6’53
Gardiner 5’04
Solti 6’29
Herreweghe 6’10
Suzuki 6’28
Harnoncourt 5’10
Brüggen 4’56
McCreesh 5’40
Chailly 5’05

Eli ennen Gardineria (1988) keskimäärin reilut seitsemän minuuttia ja Gardinerin jälkeen keskimäärin alle kuusi minuuttia. Lähes kaikki periodi-instrumentein soitetut versiot osuvat noin viiden minuutin keston paikkeille, lukuun ottamatta Suzukia, joka käyttää 6’28.

Miksi näin on käynyt? Onko meille paljastunut jotain sellaista tietoa, joka osoittaa, että 1950–1970 -luvun muusikot olivat väärässä ja barokkiajan tempot olivat paljon nopeampia? Ei oikeastaan. Voisi ehkä väittää, että pienemmät kokoonpanot ja periodisoittimet ovat ohjanneet meitä kohti nopeampia ja tanssillisempia tempoja, mutta epäilen, että vähintään yhtä suuressa roolissa on ollut tietty anti-romanttinen henki, joka korostaa musiikin klassisia piirteitä. Meidän aikamme löytää alkukuorosta mieluummin tanssin poljennon kuin suuren teologisen tulkinnan kärsimysnäytelmästä. Musiikkimakumme on yksinkertaisesti muuttunut niin, että nopeammat, vähemmän joustavat ja siten objektiivisen oloiset tempot vetoavat meihin. Musiikki ei saa kuulostaa raskaalta, silloinkaan kun se kuvaa raskaista raskaimpia tapahtumia. Olemme tainneet luoda aikamme tulkintatradition kulkemalla mahdollisimman kauas edellisen ajan (kuvitelluista) käytännöistä.

Paras tunnustaa syyni moiseen pohdintaan: Turunen (2007) – alkukuoro 7’05 ja loppukuoro 5’18. Olen siis aikani lapsi. Mutta olen myös sellainen aikani lapsi, joka on alkanut epäillä aikaansa. Erityisesti alkukuoron tanssillinen svengi tuntuu aika hurjalta kun ajattelee, että kyseessä on kristillisen kalenterin synkimmän päivän suuren, kolmituntisen passion avauskuoro. Kuunnelkaapa esimerkiksi Richterin leveä ja vakava tulkinta. Mistä me tiedämme, ettei Richter ole paljon lähempänä Bachin omia tempoja ja henkeä kuin vaikkapa Gardiner tai Chailly?

Emme tietenkään mistään. Jokaisella ajalla on oma autenttinen Bach-käsityksensä. On hyvä muistaa, että Karl Richteriä pidettiin aikansa suurena Bach-spesialistina, joka toi keskeisiin Bach-teoksiin aivan uuden otteen. Vain 20–30 vuotta myöhemmin Richter oli jo dinosaurus, jonka tulkinnat kelpasivat lähinnä uuden sukupolven tulkintojen antiteeseiksi. Onkohan jo tulossa uusi aalto, joka siirtää nyt palvotut tulkinnat dinosaurus-laariin?

Eiköhän. Luulen, että jossain vaiheessa alkaa vastaliike, jossa kuljetaan mahdollisesti johonkin sellaiseen suuntaan, jota emme osaa vielä ennakoidakaan. Syynä voi olla historiallisten kirjoitusten uudelleentulkinta, joka johtaa soitetun ja lauletun uudelleenajatteluun (epätodennäköisin vaihtoehto); syynä voi olla se, että barokkimusiikkiin tarttuvat yhä enenevässä määrin sellaiset, jotka eivät ole liian tiiviisti sen spesialistien kulttuurin läpäisemiä (melko todennäköistä); syynä voi olla se, että musiikkimaku muuttuu ja väsymme nopeaan, kiiltävään ja levottomaan (melko varmaa).

Tämä pohdinta ei ole puhtaan akateemista, sillä alan jo hiljalleen valmistautua Matteuspassion esittämiseen ensi maaliskuun lopulla. Aion yrittää radikaalia uudistusta, nimittäin omien näkemysteni uudistamista. Haastan siis oman musiikillisen intuitioni ja makuni, joka on hiljalleen muotoutunut esittämällä ja kuuntelemalla niin barokkimusiikkia kuin muutakin musiikkia. Yritän keskittyä enemmän ajatus- ja tunnesisältöihin kuin musiikin pintaan ja kokeilla sellaista, joka ei ehkä aluksi tunnu helpolta tai luontevalta. Lopputulos voi hyvin olla katastrofi, mutta ehkä kokisin vielä suuremmaksi katastrofiksi sen, että jättäisin yrittämättä.