17.3.2010 / Juha Holma

Jatkan Ruutin ja Jussin viitoittamalla tiellä.

Musiikkihan poikkeaa taiteena mm. kirjallisuudesta ja kuvataiteista erityisesti juuri hetkeen sidottuna taiteena. Esitykseen ei voi palata myöhemmin, kuten runoon tai veistokseen. Ainutkertaisuuden aksiooma? Aliarvioimatta mitenkään muita taiteita koen, että musiikin esittäjällä on poikkeuksellisen suuri vastuu tuoda kerralla kaikki informaatio yleisölle; teos pitää olla niin valmiiksi pureksittu, että halutut asiat selviävät kuulijoille. Ja tämä ”pureksittu” ei viittaa millään lailla Jussin mainitsemaan kliinisyyteen – pikemminkin päinvastoin. Kliinisyydellä joskus suorastaan viedään pohjaa pois tekstin ja tunnelman vuorovaikutukselta. Vuorovaikutustahan musiikki hyvin pitkälle on. Mistä syntyy myös Ruutin kirjoitukseen mielenkiintoinen näkökulma: kuoro oli mielestään parempi kuin koskaan ja tunnelma oli upea – yleisö ei vain tajunnut sitä...Esimerkin tahallinen karrikointi lienee pahimmillaan jopa totta; se todellinen vuorovaikutus on sittenkin jäänyt puuttumaan! ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki!” (Sitaatti, tuo älyn loistava korvike!)

Kaikilla meillä lienee kokemusta konsertista, josta tulee hyvällä mielellä pois, vaikka hyvin tietää että omat puuttensa siinä olikin. Käsi sydämellä: monessako konsertissa olet käynyt, jossa kaikki oli briljanttia ja yhtä aikaa koskettavaa. Tähän ikään ehtineellä allekirjoittaneella niitä on 5-6, surullisen vähän. Tässä lainaisin (”Sitaatti, tuo...) mielelläni edesmennyttä Heikinheimoa. Kerran toimittaja kysyi häneltä: ”Miksi sinä käyt konserteissa, kun ne tuntuvat olevan pelkkää kärsimystä?” Seppo-vainaa vastasi: ”Se joka nauttii konsertista, missä minä kärsin, ei tiedä mitään siitä, miten suuri nautinto voikaan olla, kun kaikki menee oikeasti hienosti!” Allekirjoitan jyrkästi!.

Konsertin tai ylipäätään musiikin taltiointi rikkoo tietyllä tavalla aiemmin mainitsemaani ainutkertaisuuden aksioomaa vastaan. Miksi pitäisi saada kuunnella sama suosikkibiisi yhä uudelleen – täsmälleen samanlaisena? Onko sittenkin niin, että hienoimmat hetket saadaan auttavasti myös purkitettua? Hilliard Ensemble Jan Garbarekilla vahvistettuna (vol. 1) sisältää useita raitoja, joita voin kuunnella loputtomiin. Toisaalta Queenin Bohemian Rhapsody livenä oli karmea, mutta levyllä aina vaan koukuttava. Ensimmäinen erä play-offseissa 1-1. Vai?

Kenellekään ei ole epäselvää, että parhaimmillaan live-esitys voittaa aina äänitteen. Mutta myös keskinkertainen esitys saadaan nykytekniikalla monen mielestä varsin mukiinmeneväksi. Joskus jopa valheellisen upeaksi. Miksi niin ei saisi tehdä? Kun putkivehkeitä edelleen käyttävälle rautalanka-kitaristi Pulliaiselle väitettiin, että ihan samat saundit saadaan digitaalisestikin, hän vastasi (”Sitaatti...): ”Kyllähän se niinkin on, mutta ei niin saa tehdä!” Saako ihminen meikata? Saako musiikkia keinotekoisesti parantaa? Saako runoa loputtomiin hioa?

Liekö tässäkään sitä yhtä totuutta? Tuskin. Tärkeintä on - ei, nyt ei tule sitaattia! - keskustelu ja ennen kaikkea henkilökohtainen, muista riippumaton, mutta muita kunnioittava ikioman mielipiteen rakentaminen.

Lopuksi vielä kevyehkö kommentti äänittämisen puolesta: työnsä tuloksia on mukava saada dokumentoitua. Ei ainoastaan historiallisessa mielessä vaan aivan subjektiivisestikin. Voi lapsenlapsille näyttää, mitä pappa aikanaan on tehnyt. Ei ainoastaan kertoa juttuja, joita he eivät kuitenkaan – kaikista aiemmista kertomuksista viisastuneina - usko!

Juha Holma