07.02.2010 / Kari Turunen

Svenska dagen on iso tapahtuma suomenruotsalaisissa piireissä. Päivälle osuu myös Svenska Litteratursällskapetin vuosijuhla, jossa Akademen on varsin usein esiintymässä. Tänä vuonna järjestön 125-vuotisen taipaleen kunniaksi oli Uljas Pulkkikselta tilattu juhlakantaatti orkesterille, kuorolle, kahdelle laulusolistille, tanssijalle ja lukijalle Bengt Ahlforsin tekstiin. Kuoro-osuuksista vastasivat Lyran ja Akademen.

Musiikki oli pulkkismaisen vuolasta ja esitys meni kaikkinensa oikein kelvollisesti. Olin silti teoksen päätyttyä aika kärttyinen. Ilta meni tunteitani ihmetellessä; olihan esitys mennyt ihan kunniallisesti, kuorolaiset sitoutuivat tiukkaan aikatauluun ja petrasivat koko prosessin osuuttaan niin kuin pitikin. Luulen hiljalleen saaneeni otteen ärtymyksestäni ja hieman ymmärtäväni mikä minua jäi kaivelemaan.

Oleellisin oli kokemus, joka on aika yleinen orkesteri-kuoro teosten kohdalla: survival mode. Koko juttu pyritään ensisijaisesti saamaan kasaan. Muutama kiireinen yhteisharjoitus takaa sen, että missään vaiheessa ei edes pyritä sisäistyneeseen esitykseen, jossa on punnittuja, omia äänenpainoja, keksinnän iloa ja ilmaisun selkeyttä. Prosessi tuntuu päättyvän siihen, mistä kaikki kiinnostava oikeastaan vasta alkaa. Tilannetta hankaloittaa vielä se, että kuoro saa usein laulaa akustisesti ankeassa tilassa aivan liian kaukana orkesterista ja kapellimestarista. Päämääräksi tulee laulaa mahdollisimman kovaa oikeassa rytmissä. Muut hienoudet voi oikeastaan unohtaa. Tämä kaikki on ihan muuta kuin se, mitä minä musiikilta kaipaan.

Toinen ärsyyntymiseni aihe oli laulusolistien summittainen suhde kirjoitettuun. Erityisesti rytmisesti vapaudet olivat sellaisia, että kapellimestarin oli paikoitellen pakko seurata laulajia. Niin tekstuuri alkoi venyä ja paukkua tavalla, jota kollegani oivaltavasti luonnehti pöhöttyneeksi musisoinniksi. Samaan ilmiöön liittyvät laulajan ansatsin laveus ja volyymin ja sävelkorkeuden suora suhde. Molemmat laulajat esittivät äänellään ja eleillään roolinsa hienosti, mutta jokin minussa huusi suurempaa selkeyttä ja kirkkautta.

Nämä piirteet eivät olleet lainkaan erityisiä tälle esitykselle, jota luotsasi nuori ja taitava kapellimestari. Ne tuntuvat lähes sisäänrakennetuilta sinfonis-operaattiseen laitosmusisointiin. Me kuoronjohtajat ajattelemme usein kateellisina orkesterinjohtajakollegoidemme mahdollisuuksia: loistavat ammattimuusikot kykenevät lyhyessä ajassa lähes mihin hyvänsä. Eilisen kokemuksen perusteella en oikeastaan ole kovin kateellinen: siinä kiireessä, millä teokset on laitettava kasaan, joutuu tekemään kompromisseja ihan siinä missä työssä hyvän amatöörikuoronkin kanssa. Minulle aika ja mahdollisuus ihmetellä, etsiä ja joskus jopa löytää on aivan keskeistä. Eikä aikaa viime kädessä korvaa mikään ammattitaito tai tehokkuus.

Kunpa joskus saisi toteuttaa jonkun suurteoksen niin, että kuoro, solistit ja orkesteri saisivat työstää teossa yhdessä. Ilman kiirettä ja suuren innostuksen vallassa, riittävän ajan mahdollistamassa flow-tilassa. No, ehkä sitten taivaallisessa kuorossa J.S. Bachin johdolla…