27.9.2009 / Teemu Tommola

Olin ajatellut kirjoittaa tällä kertaa erilaisuudesta, eri näkökulmien ja traditioiden rikkaudesta. Idea tuli parin viikon takaisesta Harald Andersén -kilpailusta, joka tarjosi hienon mahdollisuuden kuulla ja nähdä taitavia kuoroja, joiden valtava erilaisuus virkisti ja hämmensikin. Kesken kirjoittamisen astui kuitenkin sattuma peliin: sain niin väkevän esimerkin musiikin tekemisen eri mahdollisuuksista ja traditioista, että luonnos meni roskakoriin ja piti aloittaa alusta.

Kirjoittaessani kuuntelin näet Sofia Gubaidulinan Johannes-passiota saadakseni sen kokonaissoinnista yleiskuvan, koska piakkoin harjoitan sen kuoro-osuuksia parina iltana. Levyllä passiota esitettiin venäläisin voimin Valeri Gergijevin johdolla. Kuuntelin musiikkia kulmat kurtussa, ja pian oli pakko ottaa partituuri käteen. Soinnuista ei saanut selvää. Sinänsä upea, tynnyrimäisesti mörisevä bassosolisti sepitteli välillä omia intervallejaan. Rytmit olivat korkeintaan sinne päin, tempot paikoin monta pykälää hitaampia kuin partituurissa. Olin harmissani säveltäjän puolesta.

Jatkoin kirjoittamista yhä levyä kuunnellen, kunnes yhtäkkiä... minut temmattiin väkivaltaisesti mukaan hälisevään väkijoukkoon, joka oli matkalla Golgatalle katsomaan ristiinnaulitsemista. Esityksen voima oli valtava. Kuului hälinää: kiihkeitä huutoja, pilkkaa, syytöksiä, uskontunnustuksia. Harvoin olen kokenut minkään oopperan tai oratorion parissa sellaista draamallista nousua. Miten ne sen tekivät?

Oli pakko kuunnella saman teoksen saksalainen versio Helmuth Rillingin johtamana. Mikä selkeys! Partituurin hienoudet olivat esillä kuin tarjottimella. Tempot olivat notkeat ja koko teos vartin verran lyhyempi. Saksalaisten esitys kuulosti nerokkaalta musiikilta eikä joltain oudolta uskonnolliselta rituaalilta. Mutta... kumpaakos sen sitten oikein oli tarkoitus olla? Ja kuka oli tämä pikkubasso, joka oli korvannut sen huikean profondon? Entä missä oli se kammottavan todellinen väkijoukko, joka venäläiseltä levyltä oli vyörynyt?

En oikein tiedä, kummasta tulkinnasta pidin enemmän. Enkä tiedä, kummasta Gubaidulina itsekään olisi loppujen lopuksi enemmän pitänyt. Se on selvää, että Gergijev ”tulkitsi” enemmän, kun Rilling pyrki ”esittämään”. Ja se on selvää, että itse olen muusikkona lähempänä Rillingiä. Kuunneltuani nämä kaksi levyä ymmärrän taas vähän paremmin, että musiikin tekeminen on valintojen tekemistä ja että viisaasti valitakseen on tunnettava ne lukemattomat mahdollisuudet, joiden joukosta valinnan voi tehdä. Ymmärrän paremmin omia valintojani, ymmärrän kollegojen valintoja. Ja ymmärrän, miksi emme joskus ymmärrä toistemme valintoja.

Kilpailuja, musiikkiesitysten asettelua paremmuusjärjestykseen, ymmärrän yhä huonommin.