Teemu Tommola / 2.8.2009

”...hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä kuin koski,
mi vuorten kuilussa kuohuu...”
(Eino Leino: Jumalien keinu)

Noinko se nyt sitten tosiaan on?

Kuten nykyään tapana on, allekirjoittanut kokee itsensä musiikin
käsityöläiseksi: opettelee tekniikoita, ahertaa ja lepää, iloitsee
hyvin tehdystä työstä ja toivoo saavansa hoitaa duuninsa rauhassa
häslääviltä jumalilta. Mutta tämä vuosi... se on kyllä ollut
aikamoista keinutusta.

Vuodenvaihteessa lupauduin perusteilla olleen naiskuoron johtajaksi.
Laulajilla oli mukavasti musiikkitaustaa, joten nollasta ei aloitettu,
ja ilmapiirikin oli mukava alusta alkaen. Harjoituskausi jäi hiukan
lyhyeksi, mutta ensikonsertti oli silti oikein myönteinen kokemus.
Kuorohan oikeastaan syntyy vasta esiintyessään yleisölle.

Kevääseen osui myös hauskoja lauluprojekteja. Olin ensi kertaa
oopperalavalla futuristisen tragikomedian miesinsinöörikuorossa. Oli
mielenkiintoista ja opettavaista tarkkailla ohjaajan,
korrepetiittorin, koreografin ynnä muiden aika ajoin sekavaa mutta
hedelmällistä yhteispeliä. Lauloin myös nuorempien kollegojeni ja
luokkakavereitteni ideoimassa renessanssiyhtyeessä. Ohjelmistomme oli
kaunista, ja pääsimme sen parissa paikoitellen hyviinkin tuloksiin.

Pitkään johtamani sekakuoron kanssa taas rohkaistuin viimein tekemään
levyn. Äänitimme kesäkuussa valikoiman 1600-luvun englantilaista
musiikkia. Lauluja oli viilattu loputtomasti. Kuoro lauloi tietenkin
ulkoa, ja loppukeväästä joka toinen harjoitus tuntui parhaalta ikinä.
Huomasin kehittyväni itsekin. Äänityssessioissa koin hetkittäin jopa,
että pystyin lyöntiä muuttamalla korjaamaan kuoron sointia tai
intonaatiota, ilman sanallisia ohjeita ottojen välissä. Kaikki
laulajat olivat terveinä, riskillä valitut nuoret soittajat taitavia
ja äänityspaikan akustiikka optimaalinen. Projekti oli valtavan
palkitseva ja vei taatusti kaikkia osallisia aimo harppauksen
eteenpäin.

Kevät oli kuitenkin myös täynnä epävarmuutta ja vastoinkäymisiä.
Helmikuinen harjoituskonsertti meni huonosti. Olin viidettä päivää
influenssassa eikä kuorolla ollut välineitä selviytyä henkisesti
vaativasta keikasta väsyneen potilaan johdolla. Levytyshanke tuntui
menevän metsään. Myöhemmin keväällä hain avoinna ollutta
johtajanpaikkaa erittäin hyvässä kuorossa, turhaan. Samoihin aikoihin
jouduin kohtaamaan erityisen kömpelyyteni sellaisten taiteellisten
kriisien ennakoimisessa ja ratkaisemisessa, jotka liittyvät
yksittäisten laulajien osaamiseen tai asenteeseen. Päälle päätteeksi
kotonakin oli raskasta, kun esikoisen uhmaikä oli kukkeimmillaan. Oli
siis lyhyesti sanottuna suorituspaineita - joka lajia - ja onnistuin
kehittämään tästä kaikesta itselleni pikimustan stressin, josta ei
varmasti burnout ollut kaukana.

Onneksi tulikin yhtäkkiä kesä! Ja nyt ei sitten mestarikursseja eikä
partituureja sängyssä. Ei deadlineja (ups, pitikös tänään kirjoittaa
jotain blogia?...) eikä taiteellista vastuuta. Ei edes musiikkijuhlia.
Jälkikasvu riittää kyllä estämään sammaloitumisen. Ja ehkäpä tuossa
viikon päästä sitten kaivankin taas kuorojeni nuottiröykkiöt ja
keskeneräiset sävellykset esiin!

”...Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori! -
lyhyt Suomen suvi on.”
(Eino Leino: Soita somer, helkä hiekka!)