14.12. Kari Turunen

Tässä sitä taas ollaan. SE viikko. Kolme harjoitusta, kuusi konserttia. Maanantaina AS/Lyran -harjoitus, tiistaina Lumen Valon konsertti Porvoossa, keskiviikkona Näsin Äänin treenit Tampereella, torstaina Lumen Valon tilauskonsertti Uspenskissa ja AS/Lyran -kenraali, perjantaina AS/Lyran -joulukonsertit, sunnuntaina kaksi Lumen Valon konserttia.

Tulee mieleen ihan oikeita töitä tekevä ystäväni, joka katsoi minua säälien ja sanoi, että on se rankkaa kun on leipä tuolla lailla palasina maailmalla. Katsoin häneen hölmistyneenä: tätähän minä olen halunnut, enkä vaihtaisi mihinkään muuhun. Minähän olen etuoikeutettu: minä saan lentää. Olla todellisuuden tuolla puolen monta kertaa viikossa, sulautua ääneen, kulkea sävelten aalloilla. Saan kokea sen ihmeen, kun kuoro ylittää yksittäisten jäsentensä kyvyt moninkertaisesti.

Mitään tuollaista en tietenkään sanonut. En oikein uskonut, että hän olisi ymmärtänyt, vaikka onkin älykäs ja humaani, taidetta arvostava ihminen. Uskoisikohan hän, etten millään tavalla kammoksu tätäkään viikkoa? Eihän yksi harjoitus tai konsertti, edes pari päivässä oikeastaan ole niin kauhean paljon. Muita hommia ei oikeastaan ole jäljellä. Ohjelmistot ovat joulun aikaan tavanomaisia vähän helpompia, suuri osa teoksista on tuttua aiemmilta vuosilta, laulajat ovat väsyneitä, mutta hyväntuulisia ja yleisö herkempää ja kiitollisempaa kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta. Minusta tuntuu, että tällä viikolla saan taas lentää.

Mitä se lentäminen oikein on? En tiedä itsekään ihan tarkkaan. Se liittyy varmaan jotenkin siihen hetkeen kun tietoinen ja alitajuinen kohtaavat, kun muuri niiden välillä alkaa vuotaa. Siinä on jotain unenomaista, mutta samalla se on valtavan tietoista. Ajan kulku muuttuu, sitä ehtii jossain hetkessä ajatella ja tehdä käsittämättömän määrän asioita. Jokainen hetki kestää valtavan pitkään, mutta tunti on aivan olemattoman lyhyt aika. Sitä on yhtä aikaa lujasti kiinni ajassa ja paikassa ja samalla yhtä lujasti irti niistä.

Minulle tuo tila on helpoin saavuttaa johtaessa. Se saattaa johtua siitä, että johtaminen on niin abstraktia, ajatuksen saattamista näkyväksi käsin. Se, jos mikä, on katoavaa. Kun kädet ovat piirtäneet ilmaan kuvionsa, se kaikki on lopullisesti kadonnutta. Niiden eleiden kaikuna kuulemme hetken ääntä, sitten sekin on poissa. Se, että tällaisella katoavalla toiminnalla voi olla niin voimakkaita vaikutuksia ihmisiin, on minusta ihme. Ihme, jonka haluaa kokea yhä uudelleen.