7.12.2009 / Dani Juris

On maanantai-iltapäivä ja noin kello kahden aikaan kännykkääni saapuu seuraava tekstiviesti tuntemattomasta numerosta: “Moi Dani! Koirani astui eilen ampiaisen päälle ja joudun viemään hänet tänään näyttämään tassuaan eläinlääkärille. En siis ehdi harjoituksiin!” Viestin perässä ei ole nimeä ja joudun arvailemaan, kuka on juuri ilmoittanut poissaolostaan. Vasta viikon päästä, kun kyseinen henkilö on taas paikalla, saan tietää, kenen koiralle tapahtui ikävästi! Toisena viikkona saan puhelun tuntemattomalta numerolta ja tällä kertaa kyseessä on tiedostelu mahdollisesta esiintymisestä syntymäpäiväjuhlilla. “Sain numerosi Minnalta!”, tehokkuutta uhkuva naisääni esittäytyy. Kuka niistä kaikista Minnoista? Mistä kuorosta on kysymys? Hieman nolostuneena joudun asettamaan pari tarkentavaa kysymystä ja leikkiä salapoliisia, ennen kuin olen oikeilla raiteilla.

Kuoronjohtajat ovat työssään tekemisissä yhteensä varmasti yli satojen ihmisten kanssa. Omissa vakituisissa kuoroissani laulaa tänä syksynä yhteensä 50 laulajaa (ensi tammikuusta alkaen noin 90). Kun lasketaan vielä sijaisuudet mukaan sekä kausittaiset projektit, määrä vähintäänkin tuplaantuu. Kuoroilla on yleensä hallitukset, jotka hoitavat käytännön asioita sekä kuorolaisten tiedottamista, mutta usein kuoronjohtaja on kuitenkin se, jolta kysytään asioita. Onhan hän kuitenkin kuoron merkittävin keulahahmo rivikuorolaisten näkökulmasta. Mitä kevätkonsertissa lauletaan? Muistathan, että joudun olemaan ensi viikon työmatkan takia poissa? Saanko kuitenkin tulla konserttiin? Mikä on esiintymisasuna? Eikö ne huivit voisi tällä kertaa jättää pois? Tuttavapiirissäni on ensi viikolla hautajaiset, pääsisiköhän joku porukka kuorosta sinne laulamaan? Olen kadottanut konserttiohjelman, voisitko lähettää sen uudestaan?

Onneksi rakastan kaikenlaista järjestelmällisyyttä, listojen tekemistä ja ylläpitämistä sekä kuorolaisten tiedottamista. Tämän takia menetän hermoni hyvin harvoin siitä, että kuorolaiset kyselevät tai ilmoittavat minulle samoja asioita useaan kertaan. Usein se, että ollaan yhteydessä suoraan johtajaan, kertookin mielestäni kuorolaisten liikuttavasta velvollisuudentunnosta. Kun Kamarikuoro Kaamos osallistui viime syksynä Harald Andersén –kamarikuorokilpailuun, kännykkäni soi jatkuvasti kilpailua edeltävinä päivinä. “Ajattelin vain varoittaa, että minulle on nyt tullut todella isoja ongelmia ylihuomisen harjoituksen kanssa, mutta yritän järjestää asian parhaani mukaan.” Muutaman tunnin jälkeen sama henkilö lähettää tekstiviestin: “Pääsen harjoituksiin!” Seuraavaksi saan puhelun myymäläpäälliköltä, jonka henkilöstöstä puolet ovat sairastuneet sikainfluenssaan. “Olen siitä vastuussa, että kauppa pysyy auki, mutta yritän järjestää asian jotenkin!” Ja kuinka ollakaan, kyseinen myymäläpäällikkö on harjoituksissa paikalla ja laulaa soolonsa kunnialla.

Sitten tulivat itse kilpailupäivät, ja finaalipäivänä moni kuorolainen oli epätietoinen päivän kulusta. Puhelin soi jatkuvasti (olen hyvin huono puheluiden hylkäämisessä silloinkin, kun olen vihdoin viimein ehtinyt S-marketiin tekemään ruokaostoksia). Selitän ainakin viidennen kerran puhelimeen, että en edelleenkään ole kuullut mitään uutta kilpailun järjestäjiltä, mutta olenhan luvannut tiedottaa asiasta mahdollisimman pian. Akku piippaa uhkavasti tyhjyyttään. Olen epähuomiossa korottanut ääntäni ja kassalle saapuu kärttyisä kuoronjohtaja maksamaan maitonsa.

Aina, kun se on mahdollista, toivon kuorolaisten ilmoittavan poissaoloistaan suoraan minulle joko sähköpostilla tai tekstiviestillä. Kuten tästä kirjoituksesta voi päätellä, linjavedolla on sekä hyviä että huonoja puolia. Voi olla, että tulen jatkossa siirtämään enemmän vastuuta läsnäolon huolenpidosta stemmaviskaaleille, mutta toistaiseksi olen tyytyväinen ratkaisuun. Sitäpaitsi olen pohtinut, että aktiivinen yhteydenpito yksittäisiin kuorolaisiin luo ryhmähenkeä paremmin kuin etäinen kuoronjohtaja, jonka puhelinnumero on salainen ja joka ei koskaan vastaa kuorolaisten jatkuvasti toistuviin kysymyksiin, koska hänellä on niin paljon muuta.

Myös aikuiset ihmiset tarvitsevat kuoronjohtajaa neuvojakseen ja tuekseen silloinkin, kun johtaja on kuoron keski-iästä puolet nuorempi. Kuorolaiset toisaalta ymmärtävät, että heidän johtajallaan on muitakin kuoroja, mutta toisaaltahan jokainen kuoro haluaa olla juuri se kaikista mielekkäin ja tärkein kuoro samalla tavalla kuin lapset, jotka kilpailevat vanhempiensa huomiosta. Olenkin oivaltanut tätä kirjoittaessani, että tuntematon kuorolainen, joka kertoo joutuvansa olemaan tärkeästä harrastuksestaan poissa koiransa takia, tuntuu minullekin paljon läheisemmältä kuin tuttu laulaja, joka on poissa harjoituksista ilmoittamatta siitä kenellekään mitään.