Kari Turunen 22.3.2011

No such thing as a free lunch

Kirjoitan tätä paluulennolla Singaporesta, jossa on hämmentävän korkeatasoinen koulukuorojen järjestelmä. Siellä opetusministeriö tukee koulujen harrastustoimintaa siinä määrin, että koulujen kuoroille palkataan koulujen ulkopuolelta kuoronjohtajat. Vaikka järjestelmä on tukahduttavan kilpailuvetoinen, tuottaa se silti aivan hämmentävän valmista kuorolaulua kun päästään lukioikäisten kuoroihin. Tasosta kertoo jotain, että taidokkaimmat lukiokuorot laulavat suurin piirtein yhtä hyvin kuin parhaat suomalaiset opiskelijakuorot.

Ilmiö sai minut miettimään sitä, miksi kuorokulttuurit ovat niin erilaisia maasta toiseen siirryttäessä. Historia ja kulttuuri selittävät toki paljon, mutta epäilen silti, että se on raha joka ratkaisee. Useimmiten rahaa pyörii jossain järjestelmän osasessa, samalla kun muut osaset jäävät vähemmälle huomiolle.

Singaporessa satsaus kohdistuu siis koulujen kuoroihin. Muu kuoroelämä viiden miljoonan asukin lilliputtimaassa onkin aika heikoissa kantimissa. Englannissa painopiste on katedraalikuoroissa ja niiden kuorokouluissa, mikä leimaa monessa suhteessa koko englantilaista kuoroliikettä: ammattiyhtyeet ja -kuorot ovat loistavia, amatööriliike aika vaatimaton; katedraalikuorojen leipälajien renessanssin ja romantiikan osaaminen on uljasta, kun taas uutta musiikkia kuulee suhteellisen vähän.

Vastaavia esimerkkejä voi keksiä muualtakin. Etelä-Koreassa raha pyörii ammattikuoroissa, USA:ssa taitaa olla enemmän kuoronjohdon professoreja kuin Suomessa kuoronjohtajia, Venezuelassa on massiivinen nuorisomusiikkikokonaisuus.

Mihin Suomessa sitten on rahat laitettu? Viimeisen 50 vuoden aikana rahaa on laitettu musiikkikoulutusjärjestelmään tavalla, joka varmasti hakee vertaistaan. Kuorolaulun kannalta musiikkiluokat, musiikkikoulut ja -opistot ja kuoronjohtajien koulutus ammattikorkeakouluissa ja erityisesti Sibelius-Akatemiassa ovat olleet täysin välttämätön edellytys tason nousulle, laajalle osaamiselle ja uuden musiikin menestykselle. Rahalle tulee siis vastinetta, eikä ole missään nimessä samantekevää mihin osaan koneistoa niitä laitetaan.

Samalla kun rahaa on riittänyt koulutusjärjestelmään, muut alueet ovat saaneet pärjätä murusilla. Ammattikuorolaulu koki aikamoisen iskun Radion kamarikuoron lakkauttamisen myötä ja tuntuu hiljalleen etsivän uusia, joustavampia muotoja ja väyliä rahapatojen ääreen. Hienot harrastajakuoromme ovat pääosin pärjänneet talkootyön ja oravannahkakauppojen (esimerkiksi harjoittelutilat esiintymisiä vastaan) varassa ilman sen kummempaa taloudellista tukea julkiselta tai yksityiseltä sektorilta. Palkattomin työtunnein organisaatiot kyllä pysyvät pystyssä, mutta harva voi ylpeillä ammattimaisella, tai edes ammattitaitoisella hallinnolla.

Jos yritän haravoida mielestäni kuorokulttuurin, jossa on panostettu laajasti moneen osa-alueeseen, mieleen nousevat lähinnä Baltian maat neuvostovallan aikana. Kuoromusiikki oli oleellinen osa musiikkikoulutusjärjestemää ala-asteelta musiikkikorkeakouluun; johtajien palkkaukseen laitettiin varoja siinä määrin, että kolhoosin sekakuorolla saattoi olla ammattikoulutettu johtaja edessään; täysipäiväisiä ammattikuoroja oli useampia maata kohti: ja kuoroelämällä oli suurisuuntainen näyteikkunatapahtuma, laulujuhlat. Mitenkään haikailematta siihen poliittiseen järjestelmään, joka Baltian maita tuolloin väkivalloin hallitsi, oli helppo nähdä ja kuulla tuon satsauksen tulokset.

Pohjoismainen sijoitus laajaan musiikkikoulutukseen ja johtajien pitkälle vietyyn ammattikoulutukseen vaikuttaa minusta parhaalta mahdolliselta investoinnilta. Jos jostain saisin lisää rahaa kuoroelämään laitettavaksi, pyrkisin luultavasti kanavoimaan sitä suoraan kuoroille. Osin jonkinlaisena laatutukena, osin johtajan palkkaan sidottuna lisätukena, esimerkiksi siten, että tuki on kaksi kertaa johtajan palkkaan käytetty summa. Lisäksi pitäisi mahdollisimman nopeasti saada vähintään yksi kuoro orkesterien tukijärjestelmän pariin, edes muutaman vakanssin verran.

Vaikka puhe lisärahasta voi tuntua haihattelulta näinä perussuomalaisten kulttuuripoliittisten ohjelmien aikana, en ole valmis vaipumaan epätoivoon. Kyse ei kuitenkaan ole valtavista summista. Ja niillä suhteellisen vähäisilläkin panoksilla saa nopeasti näkyviä tuloksia. Sitä paitsi, minulla on mielestäni oikeudenmukaisuus puolellani: ei ole mitään kestävää perustetta sille, että kuoromusiikkia pitäisi tukea paljon vähemmän kuin orkesterisoittoa tai miksi sen pitäisi automaattisesti olla ainoastaan harrastustoimintaa eikä osa ammattimusiikkikenttää.

Viime kädessä väitän, että jokaisen terveen ja vahvan kuorokulttuurin takana on merkittäviä taloudellisia investointeja. Jos haluamme jatkossakin nykyisenkaltaisen moninaisuuden ja laadun, tulee koulutusjärjestelmän tukea jatkaa. Jos haluamme nousta seuraavalle tasolle, tarvitaan lisäinvestointeja. Tälläkään alalla ei ole olemassa ilmaisia lounaita.