2. toukokuuta 2011

2.5.2011 / Teemu Tommola

Etsin kuorolle ohjelmistoa. Vastaan tulee kauniita, hilpeitä, iskeviä teoksia: Rautavaaran Ikävyys, Gibbonsin What is our life?, Lasson Matona mia cara, Purcellin kirkkomusiikkia, Wikanderin Kung Liljekonvalje. Pitäisi kuitenkin rakentaa ehjä konserttikokonaisuus, ehkä jonkin teeman ympärille? Hmm, täytyypä vähän katsoa laulujen tekstejä...

Huomaan, että aion laulattaa elämäntuntoa kihisevillä opiskelijoilla väsyneitä mietteitä maailmastavetäytymisestä; kuoron naiset saavat treenata miehisiä rakkaudenilmauksia; uskonnottomat pänttäävät ulkoa ylistysvirsiä; jöröt bassot panen laulamaan kukkien terälehdistä. Ai, tässä yhdessä laulussa muuten pilkataan kielitaidotonta vierastyöläistä... ja tässä toisessa lyödään vääräuskoisilta hampaat murskaksi! Välillä lauletaan unkariksi, jota ei ymmärrä kuorossa kukaan, tai latinaksi, joka ei ole kenenkään äidinkieli koko maailmassa.

Puolustaudun: tämä on näyttämötyötä. Pannaanhan näyttelijätkin esittämää rumaa, kaunista, ilkeää, viatonta, juoppoa tai pylväspyhimystä. Ja kyllähän me kuoron kanssa ehdimme harjoituskauden aikana selvittää itsellemme ja toisillemme ritariromantiikan kaavat, Vanhan testamentin tulkinnat ja väljät ja suppeat a-vokaalit. Kyllä nämä laulut sisäistetään.

Mutta sisäistetäänkö? Ja entäpä yleisö? Minkä takia se tulee konserttiin? Mitä se saa näistä lauluista irti? Pitäisikö kirjoittaa ohjelmakommentit? Pitäisikö juontaa, selittää? Pystymmekö välittämään nämä tunteet myös laululla?

4-vuotias poikani kuuntelee ja laulaa mieluiten lauluja, joiden tekstissä on hänelle läheinen aihe (juna, ystäviä, lämmin kylpy) tai hassuja kielikuvia (luuranko rämisee). Hän myös suhtautuu oudoksuen tai jopa vihamielisesti vieraisiin kieliin, koska häntä ärsyttää se, että puhutaan jotain, mitä hän ei ymmärrä. Mitä jos aikuinen konserttiyleisö, tai osa siitä, tunteekin pohjimmiltaan samoin?

Toki musiikkia voi kuunnella irrallaan tekstistä: tekstin merkityksellisyys on tihkunut sävelkieleen, vaikka merkitykset olisivat vanhanaikaisia, meille vieraita tai kielen takia mahdottomia ymmärtää. Mutta silloin on jo kyse abstraktista taiteesta, kuten soitinmusiikissa. En usko, että rauhan aikana syntynyt voisi tavoittaa Kodályn taistelulaulujen kolkkoa kansalliskiihkoa tai nykysuomalainen Matteus-passion hartautta ja julistusta niin kouriintuntuvasti kuin äidinkieliset aikalaiset – niin väkevästi kuin tämä musiikki silti meihinkin vaikuttaa. Toivoisin, että kuoromusiikki voisi vaikuttaa kuulijaan kaikilla osillaan: sävelin, soinnein ja sanoin.

Vaikka kai se on niin, että kuoromusiikista - kuten kaikesta taiteesta - tulee väistämättä museotavaraa. Eikä se silti menetä kykyään koskettaa meitä, vaikkemme oikeastaan enää ymmärtäisikään sen sanomaa. Mutta menneisyyden aarteiden oheen tarvitaan koko ajan myös uutta kuoromusiikkia, ja paljon ja monenlaisista aiheista. Ja mielellään kotimaisilla kielillä.

Tunnisteet: ,

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu