1.6.2014 Kari Turunen

Nöyrää arroganssia

”Sitten pitäisi oppia jakomielitautinen asenne. Pitäisi edelleen osata kunnioittaa muita muusikoita ja itse musiikkia, mutta samaan aikaan pitäisi pitää itseään muita parempana, ainakin vähintään yhtä hyvänä. Tämä on vaikeata. Olla samaan aikaa nöyrä ja arrogantti.”

Näin kirjoitti helmikuussa Iiro Rantala kertoessaan mitä muusikolta kansainväliseen menestykseen

kaivataan. Kuten aina joskus käy, joku muu antaa sanat sille, mitä on itse pyöritellyt päässään. Minusta tuntuu, että meillä kuoronjohtajilla saattaisi olla Rantalalta opittavaa.

Nöyryys tulee tässä hommassa kuin itsestään. Aina kun alkaa kuvitella olevansa todella kova luu, tulee harjoitus, jonka jälkeen potkii vähintääkin henkisesti seiniä. Ihmisten hallitseminen ja johtaminen samaan aikaan kun yrittää epätoivoisesti kaivautua musiikin ytimeen on täysin idioottimainen tehtävä, varsinkin kun kuoronjohtajan täytyy vielä toimia niin musiikinteorian, säveltapailun kuin laulutekniikankin opettajana samaan aikaan. Itse asiassa kun tuota listaa katsoo, on ihme, että edes välillä on niitä harjoituksia, joista lähtee pitäen itseään oivana kuoronjohtajana…

Kannattaa myös huomata, ettei Rantala kehota yleiseen nöyryyteen, vaan toisten muusikkojen ja itse musiikin kunnioitukseen. Ilman tätä nöyryyttä ei yksinkertaisesti opi tarpeeksi, on Rantalan havainto. Uskon, että se pitää täysin paikkansa. Muiden tekemisiä kannattaa seurata kiinnostuksella ja, kuten Rantalakin toteaa, varastaa sen jälkeen heiltä kaikki mikä itseen vetoaa. Luulen, että musiikin kunnioittamisen vaatimusta on turha availla sen kummemmin, se lienee meille kaikille ihan selvää.

Mutta sitten se arroganssi. Jo sanan kuuleminen luo vähän kiusallisen olon. Ylimielinen, röyhkeä, kopea, julkea, sanoo sanakirja. Mutta Rantala ei puhukaan luonteenpiirteistä, vaan asenteesta. Olen miettinyt paljon sitä, mitä hän kuvaa itsensä pitämisellä muita parempana tai ainakin yhtä hyvänä. Luulen, että siinä on kyseessä se, että taideteoksen tai sellaisen esittämisen oikeutus on viime kädessä se, että tekijä kokee tai tekijät kokevat sen olevan jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Jos tätä asennetta ei ole, jokin viimeinen vakuuttavuus puuttuu.

Rantala kokee tämän puutteen yleisenä energiatason alhaisuutena. Ymmärrän hyvin ajatuksen: usko oman toiminnan merkittävyyteen on keskeinen energian ja itseluottamuksen lähde. Eteenpäin ajava voima ei silloin ole ulkoinen kunnianhimo, kilpailuvoitot, palkinnot tai maine, vaan sisäinen palo, joka työntää eteenpäin ja antaa voimia jaksaa niitä ankeita viikkoja.

Nöyrä arroganssi on tosiaan aika skitsofreeninen asenne. Mutta luulen, että yhdistelmän hyväksyminen itsessään voi olla jopa vapauttava kokemus. Sen ymmärtäminen, että omaan toimintaan ja omiin visioihin on uskottava vähän sokeasti silloinkin, kun järki sanoo muuta, on tärkeää. Se on erityisen tärkeää johtajalle. Ei ole oikeastaan merkitystä onko oma visio soinnista tai Bachin tulkinta ainutlaatuisen loistava, mutta siihen täytyy itse uskoa, jotta laulajat ovat valmiita sen epäröimättä hyväksymään. Ainutlaatuisuuden kokeminen on myös ohjaava voima, sillä se suuntaa meidät hakeutumaan sen pariin, minkä oikeasti koemme itsellemme tärkeimmäksi ja ominaisemmaksi.