22.4.2012 / Sakari Ylivuori

Viimeisenä uutena bloggarina taidan minäkin aloittaa esittelemällä itseni. Valmistuin SibAlta vuonna 2006 ja työskentelen nykyään Sibelius-tutkimuksen parissa. Tammikuussa 2008 alkanut tutkimus- ja toimitustyöni Sibeliuksen säestyksettömien sekakuoroteosten parissa on loppusuoralla ja työn tuloksena pullahtaa kriittinen – eli tieteelliseen tutkimukseen perustuva – editio painokoneesta vielä tämän vuoden aikana. Editio on osa Sibeliuksen teosten kokonaisjulkaisuhanketta (http://www.kansalliskirjasto.fi/kulttuuritoiminta/sibelius.html). Samanaikaisesti olen kirjoittanut aiheesta myös väitöskirjaa. Tutkijan työni vastapainona (ja myös sen edellytyksenä) laulan useassa ammatti- ja amatöörikuorossa sekä johdan kahta helsinkiläistä opiskelijasekakuoroa. Ajattelin kuitenkin tulevissa puheenvuoroissani kirjoittaa kuoromusiikista tekstuaalitieteisiin erikoistuneen muusikon/tutkijan näkökulmasta.

Olen tutkimuksessani käynyt läpi kaikki Sibeliuksen sekakuoroteosten säilyneet lähteet. Näitä ovat erilaiset luonnokset, puhtaaksikirjoitukset, oikovedokset sekä Sibeliuksen elinaikana ja kuoleman jälkeen julkaistut editiot. Oma lähdearvonsa on myös kirjeenvaihdolla (erityisesti kirjeenvaihdolla kustantajien ja kuoronjohtajien kanssa), päiväkirjalla ja lehtiarvosteluilla. Lähteistä on syntynyt kiinnostava kuva siitä, miten kuoroteokset ovat muotoutuneet luonnoksista valmiiksi teoksiksi. Kiinnostavaa on ollut havaita, miten paljon teokset ovat jatkaneet muuntumistaan julkaisun jälkeen – vieläpä Sibeliuksen kuolemankin jälkeen.

Jotkin nuottikuvan yksityiskohdat ovat perua kustannusprosessin aikana syntyneistä väärinkäsityksistä. Tällainen löytyy mm. teoksesta Män från slätten och havet (Op. 65a). Teoksen loppupuolella tekstuuriin tulee yhtäkkiä mukaan puolinuotteja, joiden päällä on staccato-pisteet. Nämä pisteet ovat aina olleet minusta tosi kummallisia, enkä ole oikein tiennyt, miten niihin tulisi suhtautua. Asia selkeni huomattavasti, kun kävin läpi Sibeliuksen käsikirjoituksen, jonka pohjalta ensipainos on tehty. Sibelius ei kirjoittanut musiikkia suoraan mustekynällä vaan hahmotteli puhtaaksikirjoituksen ensin lyijykynällä ja vahvisti kirjoituksen sitten musteella. Vaikka Sibelius on pyyhkinyt lyijykynämerkinnät musteen kuivumisen jälkeen pois, on osa lyijykynän tekemistä painaumista silti näkyvillä – ja osa niistä näyttää huomattavan paljon staccato-pisteiltä.

Toisin sanoen Sibelius ei ole tarkoittanut jaksoon staccato-pisteitä, vaan ensipainoksen nuottikuvan rakentanut latoja on tulkinnut lyijykynäpainaumat staccatoina. Tätä ensipainosta on sittemmin käytetty monien myöhempien editioiden pohjana ja staccatot ovat näkyvillä ainakin kahdessa myöhemmässä editiossa. Ensimmäinen (ja muistaakseni toistaiseksi ainoa) editio, jossa näitä kummallisia staccato-pisteitä ei ole, on Fazerin editio vuodelta 1965, joka onneksi taitaa olla nykyään teoksesta yleisimmin käytetty editio. Myöskään tulevassa editiossani ei näitä pisteitä ole.

Muuten, vaikka tämä virhe on kyseisessä Fazerin editiossa korjattu, siitä löytyy toinen painovirhe, joka on päätynyt useisiin konserttiesityksiin ja jopa levytyksiin: tahdissa 45 pitäisi viidennellä neljäsosalla sopraanoiden laulaa konsonoivan e:n sijaan ihanan kirpeä f.

Erilaiset painovirheet ja niiden syntymekanismit sekä kysymys siitä, millä perustein jokin kohta ylipäänsä voidaan määritellä painovirheeksi, muodostavat hyvin monisyisen mutta kiehtovan ongelmakentän. Palaillen aiheeseen seuraavassa tekstissäni.

Sakari Ylivuori

PS Mikäli teillä on Sibeliuksen kuoroteosten nuottitekstiin liittyviä kysymyksiä, älkää epäröikö ottaa yhteyttä etunimi[piste]sukunimi[ÄT]helsinki[piste]fi.

15.4.2012 / Pekka Kostiainen

Ensimmäinen blogini ikinä. Siispä esittelen minäkin itseni.

Olen Pekka Kostiainen, säveltäjä, kuoronjohtaja. Työskentelin Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen lehtorina vuosina 1971-2000 ja hetimiten Jyväskylään tultuani minut pyydettiin johtamaan Jyväskylän Nuorisokuoroa (myöhemmin Musica-kuoro), jota johdan edelleen. Vox Aurea -lapsikuoroa johdin vuodesta 1994 vuoden 2008 loppuun. Siinä kaikki kuoroni. Kuoronjohtajahommissa olen siis ollut jo yli 40 vuotta. Halusin ja haluan edelleenkin keskittyä mahdollisimman hyvin musiikin tekemiseen, enkä katsonut kykeneväni useamman kuoron ohjelmistojen suunnitteluun, etsiskelyyn ja valmistamiseen.
Halusin ja haluan myös säveltää.

Opiskelin kanttori-urkuriksi Sibelius-Akatemiassa 1960-luvulla ja sävellysdiplomin suoritin 1973. Muun muassa Hyökin Matti ja Marjukka Riihimäki olivat opiskelukavereitani ja Marjukka jopa soinnutusoppilaani. Kuoronjohtoa meille opetti Harald Andersén. ”Lempinimi” Harald-hirmuinen ei ollut täysin tuulesta temmattu. Haraldilla oli tapana sinutella lempioppilaitaan (lue: hänen mielestään musikaalisia) ja muita hän teititteli. Minua teititeltiin;) Muuan muisto kuoronjohtotunnilta: lukukausi oli aluillaan ja minulla oli johtamiskokemusta tosi vähän. Työn alla oli Kuulan Rukous ja minut komennettiin johtamaan. Jännitti älyttömästi ja tietenkin olin täysin kipsissä. Harald nimittäin osasi olla melko kyyninen ja oman tulkintani mukaan aika ”pirullinen”. Sain kuitenkin mielestäni homman hoidettua ihan siististi. Ehkä liiankin siististi sillä Haraldin palaute oli: herra Kostiaiseen sopii Leinon
sanat ”minä lapsena vanhaksi vanhenin, en nuor ́ole koskaan ollut”. Kuulin
ympäriltäni naurun hörähdyksiä ja minä luikin paikalleni tenoripulttiin. Tämän
jälkeen oli entistä vaikeampi mennä kuoron eteen.

Opiskelujeni loppuvaiheessa Haraldin suhtautuminen minuun kuitenkin
muuttui hyvinkin myönteiseksi. Tämä johtui siitä, että sävellyksenopettajani
Jouko Tolonen oli maininnut minut talon parhaaksi kontrapunktikoksi. Sittemmin meistä tuli sinut ja ”Hartsu” esitti kuorojensa kanssa useita sävellyksiäni. Evankeliumimotetti lähetyskäskystä vuodelta 1970 oli jopa kuoronjohtotehtävänä.

Mitä siis yritän selittää? Sitä, että mielestäni musikaalisuutta on montaa lajia. Sitä, etteivät tarkka korva tai erehtymätön solfataito ole ainoita musikaalisuuden mittoja ja sitä, että suhtautumisemme muihin ihmisiin voi aidosti muuttua. (Itsestäänselvyyksiäkö?)

No, yli 40 vuotta yhtäjaksoista kuoronjohtamista ja kuorolaulamista on varmasti opettanut enemmän ja eri asioita kuin kuoronjohto-opiskeluvuodet Sibelius-Akatemiassa. Opiskeluaika oli kuitenkin merkityksellinen, muistanhan sen aikaiset tapahtumat todella tarkasti.

Mitä olen kuoronjohtamisesta ja kuorossa laulamisesta oppinut?

1) Yhtenäinen äänenmuodostus on hyvän kuorosoinnin A ja O. Tähän ei vielä omina opiskeluvuosinani kiinnitetty huomiota.

2) Johtajan ja kuoron luottamuksellinen ja kunnioittava vuorovaikutussuhde on motivaation ja viihtyvyyden edellytys. Siis, että päästäisiin maksimaaliseen taiteelliseen lopputulokseen. Tästä asiasta Harald mainitsi että kuoronjohtaminen on yhtäaikaa sekä täydellistä diktatuuria että täydellistä demokratiaa.

3) Hyvä kuoronjohtaja tekee itsensä tarpeettomaksi: jutut pitää harjoitella niin hyviksi, että esityksessä kaikki loksahtaa paikoilleen niin pimeässä kuin valoisassakin, vaikka silmät kiinni tai vaikka johtaja ei tekisi mitään tai vaikka
hän tekisi kuinka pahoja möhläyksiä. Opetuksen tarkoitus oli, että möhläyksiä ei tule.

4) Johtaja ei ole pääasia eikä kuorokaan, vaan se, että musiikki puhuttelee ja saa vastakaikua kuulijoissa, menee ihon alle, aiheuttaa väristyksiä, nostaa ihon kananlihalle ja ihokarvat pystyyn, itkettää, naurattaa, luo elämyksiä. (Itsestäänselvyyksiäkö?)

Kun vihdoin loppui se saarnan pito, niin Pekka sanoi, että ”Aika ito te jellona
tentään oli.”(Oiva Paloheimo) Isoja asioita, vai onkohan ne kuitenkaan kovin isoja. Eletäänhän parhaillaan Titanicin haaksirikon 100-vuotismuisteloita.
Niin tai näin, tämä poika lähtee toukokuun 1. viikoksi Japaniin sikäläisen kuoronjohtajasymposiumin kutsutuksi säveltäjävieraaksi. Ohjaan siellä
työpajoissa lapsi-, nais- ja sekakuoroja omien biisieni tulkintaan. Jos vaikka päästäisi tuon neloskohdan tasolle. Mene ja tiedä?!

Pekka Kostiainen ”sävelläjä” Jyväskylän hyvästä kaupungista

Viiniä ja valssia

10.4.2012 Juha Holma

No niin!

Nyt kun lampaat ja mämmit, pashat ja punkut on saatu jälleen kerran kunnialla valmistettua ja nautittua, on aika siirtyä arkeen, joka näyttää sisältävän mm. myöhästyneen blogin kirjoittamista.

Pysynpä silti aiheessa sen verran, että pohdiskelen seuraavassa hyvin epätieteellisesti ruoan ja musiikin pyhää liittoa. Juuri pääsiäisen aikaan vanhempieni luona käydessäni äitini luetti minulla pienen jutun viinien mauista. Siinä väitettiin, että sokkona ihminen ei erota punaviiniä valkoviinistä – rypäleistä nyt puhumattakaan. En tietenkään usko tuota! Magneettikuvaukset aivoista kertovat, että ihmisen mielihyväkeskus aktivoituu heti, kun viiniä väitetään etukäteen hyväksi, huonoja arvioita saanut viini ei herätä aivoissa mitään liikehdintää. Tästä seuraa se, että sama viini eri tavalla tarjoiltuna tuottaa erilaisen nautinnon.

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin se, että sama viini sai aivan erilaisen tulkinnan maistajiltaan, kun taustamusiikin tyyliä vaihdettiin. ”Raskaampi” musiikki (vaikkapa passio) antoi huomattavasti tymäkämmän olon suuhun kuin esimerkiksi renessanssilaulu.

Jokainen meistä tietää, että sama kuivahtanut eväsleipä maistuu kannonnokassa taivaalliselta ja kotona syötynä taas siltä, että pakko syödä, kun ei kehtaa roskiinkaan heittää. Tähän tosiasiaan perustuu ravintoloiden huolella suunnitellut interiöörit tarjoilijoiden asuineen ja ehdottomasti myös paikan musiikkivalintoineen.

Olen tyypillinen muusikko, joka ei juuri koskaan kuuntele purkkimusiikkia. Poikkeuksena on – yllätys yllätys – ruoanlaitto ja ruokailutilanne. Ruoanlaitto jopa tärkeämpänä! Olen huomannut, että ruokalaji ja se, onko kyseessä arkiruoka vai iso ateriakokonaisuus, vaikuttaa suuresti levyvalintoihini. Nopeahkosti väsättyyn arkiruokaan sopii varsin mainiosti joku helposti sulava, mutta korkeatasoinen pop-rock – tyyliin Sting, Toto, Norah Jones jne. Hämmentävää kyllä, huomasin juuri, että isomman aterian valmistuksen osana musiikki vaihtelee huomattavan paljon ruokalajeittain. Jos pääruokana on vaikkapa kala, kuuntelen esim. klassismin tärkeitä teoksia ja sitä vanhempaa musiikkia, mutta liharuokien kanssa ollaan ehdottomasti 1900-luvulla. Joskus myös melkoisen raskaan rokinkin parissa; useimmiten Extreme-tyyppinen, hieman proge, säestää possun uhrilahjaa hyvinvointini eteen.

Ruokailu on sitten kokonaan toinen juttu. Tietyt juhlapyhät, kuten pääsiäinen ja joulu saavat taustakseen ajankohtaan sopivaa taidemusiikkia. Normipyhien ruoan yhtenä mausteena sen sijaan on erittäin usein joku jazz-yhtye tai -solisti – usein ns. fuusiojazzgenrestä.

Kyllä, olette oikeassa: en juurikaan kuuntele kuoromusiikkia (passioita ja oratorioita lukuun ottamatta). Mietin itsekin jo tuota! Syy lienee yksinkertainen: jos haluan kuunnella kuoromusiikkia, siihen on keskityttävä täysin. Ruokailu ei ole sellainen hetki. Valitettavasti noita täydellisen keskittymisen mahdollisuuksia on vain turhan harvoin.

Näyttää selvästi siltä, etten ole vielä täysin päässyt pääsiäisestä eroon. Saa nähdä, pääsenkö sen tuomista kiloista ennen vappua. Silloin sitten voinkin taas kuunnella – jepjep: mieskuorolaulua livenä ;-)

Juha Holma

P.S. Ensimmäisestä leipätekstin lauseesta vielä sen verran, että ostin punaviinit kyllä ihan kaupasta enkä valmistanut itse.