09.10.11/Juha Holma

Äänikokemuksia – äärikokemuksia

Pitkään on kaikilla foorumeilla julistettu kuorolaulun olevan jo terminaalivaiheessa. Nykyaikana tällainen pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä vaativa asia on kai tarpeeton pikavoittoja vaativalle väelle. Vai onko?

Tätä pikavoittoajattelua syntyi aikanaan myös kuorojen sisälle. Oman kuoron luottosopraano Liisa Laulaja (nimi muutettu) alkoi käydä erilaisissa projektiluontoisissa kuoroissa laulamassa ”hienompaa musiikkia” ja ”paremmassa seurassa” kuin mitä oma kuoro oli pystynyt tarjoamaan. Pienemmällä harjoitusmäärällä paremmin, korkeammalta, nopeammin. Nämä liisat ja lasset kansoittivat projektikuorot nopeasti. Aika ei enää riittänytkään vanhaan emokuoroon, uudet haasteet odottivat aina edellisen hienon projektin jälkeen. Tai vaikka aikaa olisi jäänytkin, vanhan kuoron hitaasti etenevä purjealus ei enää kiinnostanut, kun oli muskeliveneillä päässyt ajelemaan. Laulajaa tuskin voi asiasta moittia. Kyllähän johtajakin toivoo eteensä mahdollisimman korkeatasoista laulajajoukkoa – joku saattaa suomalaisittain olla jopa kateellinen toisen johtajan laulajistosta. ”Jos mulla oisi sukset vaan, kyllä näyttäisin…”

Viime vuosina olen kuitenkin havainnut, että tämä pikavoittoja projekteissa kalastellut porukka on siirtynyt usein takaisin vanhaan kuoroonsa. Miksi? Puuttuiko näistä äärikokemuksista ammattilaisten ja huippujohtajien kanssa sittenkin jotain? Hienoja kokemuksia, valtavia elämyksiä, elämää suurempaa musiikkia, kiintoisia näkökulmia musiikkiin. Jäikö Liisa sittenkin kaipaamaan jotain? Kun omat rajat olivat tulleet vastaan, mitä oli vielä saavutettavissa? Liisa saattoi jo kaivata vanhoja kuorokavereitaan, jopa se ärsyttävällä vibratolla laulava alttokin oli oikeastaan ihan mukava tyyppi – ja olikos se vibratokaan niin paha…

Vanhan kuoron kenties joskus turhauttavan hidas eteneminen uusien äänimaailmojen valmistumisessa saattoi tuntua taas turvalliselta. Ennen kaikkea oli aikaa sisäistää niin tekstiä kuin musiikkia toisella tavalla. Nopeissa produktioissa tulkinta annetaan nopeasti ylhäältä päin, hitaammassa etenemisessä jää itselle aikaa muokata tulkintaa myös itsestä käsin: ymmärtää, ei ainoastaan toteuttaa. Oliko nuo hienot hetket olleet sittenkin vain äänikokemuksia, hienoja ja ehdottomasti palkitsevia sellaisia, mutta ei enempää. Voisiko kenties teknisesti hieman vaatimattomampi, kovalla työllä aikaansaatu esitys olla onnistuessaan vahvempi kokemus? Esitys, jonka valmistumisessa itsellä on kenties tiedostamattaankin suurempi rooli. Musiikkia, jonka sisällä saa liukua eteenpäin pakottomasti. Itse uskon, että kaikki äärikokemukset vaativat aikaa. Liisojen ja lassejen paluu emokuoroihin viittaa siihen, etten ole ajatuksissani ihan yksin.

2.10.2011 Jussi Mattila: Urheilu ja kulttuuri käsi kädessä?

Sain viime viikolla autossa kotimatkalla vision uudesta kuorojen televisio-ohjelmaformaatista. Tässä kuorot ottaisivat reiluun urheilulliseen tapaan mittaa toisistaan samalla esiintymislavalla. Tietenkin pelin henkeen kuuluisi blokata vastustajan joukosta parhaat laulajat, panna omat asialle ja käydä runnomassa hieman, jotta hengitys ei kulkisi parhaalla mahdollisella tavalla. Sitten jos vastassa oleva kuoro oikein kunnolla onnistuu suorituksessaan – viimeistään tässä vaiheessa palaa jollain isolla altolla tai bassolla käämit, ja toisen kuoron soololaulajaa hutaistaan turpaan niin että laulut loppuivat sitten tänä päivänä siihen.

Viihdyttävää, eikö totta?

Tätä seurataan jääkiekossa viikko toisensa jälkeen, näitä paloja näytetään huippuhetkinä jääkiekon SM-liigassa.

Johtamani nuorisokuoro voitti pari vuotta taaksepäin YLE TV2:lla olleen kuoroaiheisen televisiosarjan Suomen Paras Kuoro sen ensimmäisellä tuotantokaudella. Rehellisesti täytyy sanoa, että hyöty ohjelmasta oli mieletön – ei suoranaisesti vaan välillisesti. Ihmiset alkoivat tiedostaa kuoron olemassaolon. Konserttisalit alkoivat täyttyä aivan uudella tavalla - myös klassinen kuoromusiikki on vetänyt - muutenkin kiinnostus lisääntyi. Joka paikkaan haluttiin esiintymään, ja eräs urheilutoimintaa pyörittävä organisaatiokin otti yhteyttä. Kun kuitenkin aloin puhua tyyliin ”mehän teemme molemmat nuorisotyötä, jos rakennettaisiin yhdessä nuoriin kohdistuva hyväntekeväisyysjuttu”, yhteydenpito laimeni. Kas kun hyväntekeväisyydellä ei yleensä hankita nappulaa bisneksen pyörittämiseen. Tapahtuman alkuun olisimme kelvanneet näyttäytymään, lisää väkeä vetämään, ei niin väliä sillä, kuuluuko laulu vai ei.

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut kyllästyä siihen, että kunnallisessa ja valtakunnallisessa päätöksenteossa niputetaan kulttuuria ja urheilua yhteen. Mitä yhteistä meillä on?

Eräs kuorolaiseni (18-vuotias tyttö) totesi taannoin olevansa niin kiitollinen takavuosien urheiluharrastuksesta, joka on taannut polvivammat vuosiksi eteenpäin ja varmistanut että luultavasti koskaan enää ei täysin voi nauttia mistään urheilusta. Toinen kertoi, kuinka hän junnujääkiekon otteluissa toimitsijana ollessaan kerran oli käynyt tarjoamassa talouspaperia erään isän suuhun – tämä kun ei lopettanut ystävällisiä ”taklaa se! Tapa se!” – ohjeitaan lapselle kaukalon reunalta. Televisiosta saamme seurata, kuinka urheilijat oksentelevat ja hoipertelevat tajuissaan pysymisen rajamailla maaliin MM-kisoissa. Kehoon pumpataan kaiken maailman mömmöt, jotta päästäisiin yhä parempiin tuloksiin. Urheilusta on tullut pelkkä iso bisnes – eikä pelkästään huipputasolla.

Joskus takavuosina kun kulttuuri ja urheilu laitettiin saman ministeriön ja monessa kunnassa saman toimialajohtajan alle, nähtiin ilmeisesti molempien ihmisen hyvinvointia parantava vaikutus. Tutkitusti pitkän ja onnellisen elämän salaisuus on syntyminen pieneen ruotsinkieliseen saaristokuntaan ja kuorolauluharrastus. Kuoronjohtajana olen huomannut, kuinka tämä työ pitää käsittämättömän virkeänä – ja myös fyysisesti hyvässä kunnossa.

Urheilusta hyvinvoinnin parantajana en ole enää ollenkaan varma. Vaikuttaa että ainoastaan ohjaamattomana – puhtaana kuntourheiluna tai hauskanpitona – urheilu enää on ihmiselle hyväksi.

Jussi Mattila