8. toukokuuta 2011

8.5.2011 / Mikko Sidoroff

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Näin SKJ:n bloggaajan ominaisuudessa onnittelen myös kaikkia niitä äitejä, jotka johtavat kuoroja. Ystävissäni on monia "kuoronjohtajaäitejä", joilla on pieniä lapsia. Iltatyön ja lapsenhoidon yhdistäminen on aina oma taiteenlajinsa, muttei kuitenkaan mahdotonta. Toivotan teille kaikkea hyvää ja voimia kuoronjohtajan työhön!

Kirjoitan tätä blogia Linköpingissä, jossa järjestettiin kahdeksannet Pohjoismaiset opiskelijajuhlat. Tapahtuma kokosi yhteen n. 850 kuorolaista Ruotsin, Norjan, Suomen ja Viron opiskelijakuoroista. Ohjelmaa on odotetusti riittänyt aamusta iltaan; on ollut konsertteja, yhteisharjoituksia, paraati, sekä tietenkin akateeminen gaalakonsertti ja gaalaillallinen sitseineen. Mukavat kollegiaaniset sessiot suomalaisten kuoronjohtajaystävien kanssa olivat myös tapahtuman piristysruiske.

Osallistuin tapahtumaan kuoroni TYYn Kuoron kanssa (Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan Kuoro; I know.. nimeä voisi kehittää). Kuorosta matkalle lähti suuri osa ja saimme vedettyä hienon konsertin yhdessä kahden muun turkulaisen kuoron - Brahe Djäknarnan ja Florakörenin - kanssa. Turku näytti oman kuoro-osaamisensa hienosti ja tunnelma oli lämmin. Oman kuoromme ohjelmisto koostui kuoron wakcarilauluista (kuoron vakio-ohjelmisto), sekä muutamasta suomalaisesta, sekä ruotsalaisesta kansallisromanttisesta kappaleesta. Kiitosta tuli ennen kaikkea siitä, että esitimme ruotsalaista musiikkia Ruotsissa. Se ei ole mikään ihme, sillä itsekin olin otettu jos ulkomailta tullut kuoro laulaa Suomessa suomeksi. Se on yksinekertaisesti kohteliasta.

Tapahtuman suurin anti kuorolaisille oli tietenkin suurkuorossa laulaminen. Kun 850 henkinen opiskelijakuoro kajautti Student sångin kyllähän se komealta kuulosti. Kaikki kappalevalinnat eivät tosin olleet ns. suurkuorokelpoisia, mikä kostautui eriaikaisuuksilla; toinen pää kuorosta aloitti, kun toinen lopetti. Toisaalta tilanteet ovat myös opiksi johtajille. Suurkuoroja ei pidä johtaa ensisijaisesti kunnianhimoisesti vaan selkeästi.

2. toukokuuta 2011

2.5.2011 / Teemu Tommola

Etsin kuorolle ohjelmistoa. Vastaan tulee kauniita, hilpeitä, iskeviä teoksia: Rautavaaran Ikävyys, Gibbonsin What is our life?, Lasson Matona mia cara, Purcellin kirkkomusiikkia, Wikanderin Kung Liljekonvalje. Pitäisi kuitenkin rakentaa ehjä konserttikokonaisuus, ehkä jonkin teeman ympärille? Hmm, täytyypä vähän katsoa laulujen tekstejä...

Huomaan, että aion laulattaa elämäntuntoa kihisevillä opiskelijoilla väsyneitä mietteitä maailmastavetäytymisestä; kuoron naiset saavat treenata miehisiä rakkaudenilmauksia; uskonnottomat pänttäävät ulkoa ylistysvirsiä; jöröt bassot panen laulamaan kukkien terälehdistä. Ai, tässä yhdessä laulussa muuten pilkataan kielitaidotonta vierastyöläistä... ja tässä toisessa lyödään vääräuskoisilta hampaat murskaksi! Välillä lauletaan unkariksi, jota ei ymmärrä kuorossa kukaan, tai latinaksi, joka ei ole kenenkään äidinkieli koko maailmassa.

Puolustaudun: tämä on näyttämötyötä. Pannaanhan näyttelijätkin esittämää rumaa, kaunista, ilkeää, viatonta, juoppoa tai pylväspyhimystä. Ja kyllähän me kuoron kanssa ehdimme harjoituskauden aikana selvittää itsellemme ja toisillemme ritariromantiikan kaavat, Vanhan testamentin tulkinnat ja väljät ja suppeat a-vokaalit. Kyllä nämä laulut sisäistetään.

Mutta sisäistetäänkö? Ja entäpä yleisö? Minkä takia se tulee konserttiin? Mitä se saa näistä lauluista irti? Pitäisikö kirjoittaa ohjelmakommentit? Pitäisikö juontaa, selittää? Pystymmekö välittämään nämä tunteet myös laululla?

4-vuotias poikani kuuntelee ja laulaa mieluiten lauluja, joiden tekstissä on hänelle läheinen aihe (juna, ystäviä, lämmin kylpy) tai hassuja kielikuvia (luuranko rämisee). Hän myös suhtautuu oudoksuen tai jopa vihamielisesti vieraisiin kieliin, koska häntä ärsyttää se, että puhutaan jotain, mitä hän ei ymmärrä. Mitä jos aikuinen konserttiyleisö, tai osa siitä, tunteekin pohjimmiltaan samoin?

Toki musiikkia voi kuunnella irrallaan tekstistä: tekstin merkityksellisyys on tihkunut sävelkieleen, vaikka merkitykset olisivat vanhanaikaisia, meille vieraita tai kielen takia mahdottomia ymmärtää. Mutta silloin on jo kyse abstraktista taiteesta, kuten soitinmusiikissa. En usko, että rauhan aikana syntynyt voisi tavoittaa Kodályn taistelulaulujen kolkkoa kansalliskiihkoa tai nykysuomalainen Matteus-passion hartautta ja julistusta niin kouriintuntuvasti kuin äidinkieliset aikalaiset – niin väkevästi kuin tämä musiikki silti meihinkin vaikuttaa. Toivoisin, että kuoromusiikki voisi vaikuttaa kuulijaan kaikilla osillaan: sävelin, soinnein ja sanoin.

Vaikka kai se on niin, että kuoromusiikista - kuten kaikesta taiteesta - tulee väistämättä museotavaraa. Eikä se silti menetä kykyään koskettaa meitä, vaikkemme oikeastaan enää ymmärtäisikään sen sanomaa. Mutta menneisyyden aarteiden oheen tarvitaan koko ajan myös uutta kuoromusiikkia, ja paljon ja monenlaisista aiheista. Ja mielellään kotimaisilla kielillä.

Tunnisteet: ,