31. lokakuuta 2010

Kari Turunen / 1.11.2010

Vietin syyslomani Roomassa. Vatikaanin kirjasto oli pitkän remontin jälkeen auennut entistä ehompana ja päätin uskaltautua sinne tutkimaan renessanssiajan nuotteja. Nippu suosituksia kourassa selitin asiani ensin sveitsiläiskaartin sotilaalle Santa Annan portilla ja sen jälkeen kirjaston sihteeristölle kirjaston aulassa. Vaikka kirjasto on nyt elektronisen moderni, yksi on ennallaan: ilman italiankielen alkeita ei pitkälle pötki. Sain joka tapauksessa tankero-italiallani selvitettyä asiani ja esiinnyttyä muutenkin riittävän vakuuttavasti, että minulle saattoi antaa neljä päivää voimassa olevan kirjastokortin, jolla pääsi tutustumaan Vatikaanin kirjallisiin aarteisiin. Pienellä kanssavierailijoiden avustuksella löysin tieni kaikista pyhimpään eli käsikirjoitusten saliin.

Lukusali vaikutti aluksi askeettiselta suorakulmiolta puupöytineen ja tuoleineen. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti salin ensivaikutelmaa komeammaksi. Lattiat olivat kiiltävää marmoria, holvikatossa oli ilmeisesti jonkin paavin vaakuna. Toisella seinällä oli korkeat sisäpihalle katsovat ikkunat, joissa oli vahvat kalterit ja vastaseinällä oli syvennyksissä päivystämässä aidoilta näyttäviä antiikkipatsaita. Takaseinällä pari vanhaa paavin tai kardinaalin muotokuvaa valvoi salia, samoin kuin palvelutiskin yläpuolella ristiinnaulitun kuvan alla majaillut paavi Pius XI:n pronssinen rintakuva.

Kaikkea tällaista ehdin katsella odotellessani ensimmäiseksi päiväksi tilaamaani kolmea nuottikokoelmaa, kahta stemmakirjojen sarjaa Pietarinkirkon kuoron arkistosta ja yhtä paavin kuoron kuorokirjaa. Ehdin myös katsella salin muita asukkeja, tutkijoita eri puolilta maailmaa. Yksi näytti tavaavan pienenpientä vihkosta, joka vaikutti olevan kreikkaa; toinen luki dokumenttia, joka näytti paavin viralliselta kirjeeltä kauniine väreineen ja sinetteineen; kolmas käänteli valtavan vanhan latinankielisen raamatun sivuja. Pelkäsin koko ajan, että joku keksii minun olevan kuokkavieras tässä oikeiden tutkijoiden pyhätössä ja heivaa minut niska-takamus -otteella ulos koko rakennuksesta.

Tunne vain paheni kun ensimmäisenä sain ensimmäisenä eteeni melko huonokuntoisen kuorokirjan, joka tunnetaan arkistotunnuksella CS 22. Kirja on peräisin 1560-luvun puolen välin paikkeilta ja valtaosin silloisen pääkirjurin Johannes Parvuksen käsialaa. Tästä kirjasta löytyy mm. Palestrinan kuuluisa Missa Papae Marcelli mahdollisesti varhaisimpana säilyneenä versiona. Kirja on jo niin hauras, että kun sen avaa, sivuilta tippuu pieniä paperinpaloja – ilmeisesti muste on polttanut paperiin joillain sivuilla aika pahojakin reikiä. Hullut kun antavat tällaisen minulle, ajattelin, ja aloin varovasti käännellä sivuja.

Kirja on valtava: yhden sivun koko on noin 65 x 45 cm eli yksi aukeama on lähes puolitoista metriä leveä. Hymyilin kun muistin, että virkaiässä nuorimman alton tehtäviin kuului kantaa kuorokirjat laulajiston telineelle. Olin mielessäni kuvitellut homman vastaavan vähän isomman kuorokansion kantamista, mutta tämähän edellytti ihan oikeaa fyysistä työtä. Kirja varmasti painoi kymmenisen kiloa!

Yhdellä aukeamalla on jonkin jakson kaikki stemmat erikseen aseteltuna: sopraano- ja tenoristemmat allekkain vasemmalla sivulla ja altto- ja bassostemmat oikealla sivulla. Yhden nuotinpään koko on noin 1,5 x 1 cm. Katselin sivuja miettien sitä, kuinka moni laulaja tällaisesta kirjasta oikein voisi yhtä aikaa laulaa. Kuusi laulajaa ihan varmasti, kaksitoistakin vielä jotenkuten. Hyvin vaikea kuitenkin kuvitella, että tästä kirjasta voisi kokonainen kuoro laulaa (paavin kuorossa oli 1500-luvun lopulla noin 25 laulajaa). Joko laulajat osasivat tämän perusohjelmiston niin hyvin, että nuottia tarvittiin vain muistin tueksi tai ehkä sitten kaikki eivät laulaneetkaan polyfonisia osioita.

Kokemus laulamisesta on tuollaisten nuottien kanssa joka tapauksessa erilainen: kun muiden stemmoja ei voi silmillään millään seurata, on pakko kuunnella paljon huolellisemmin. Myös kokonaisuutta kasassa pitävä lyönti, tactus, kasvaa paljon tärkeämmäksi. Ja se nyt on tietenkin itsestään selvää, että tahtiviivojen puuttuminen muuttaa stemman perushahmoa valtavasti – musiikki ei hahmotu kahden iskun laatikoihin, vaan yhtäältä yhden iskun tactuksen ympärille ja toisaalta pitkiin lineaarisiin linjoihin tyyliin fraasin alku – huippu – kadenssi.

Vaikka renessanssimusiikista on kirjoitettu ainakin pari kirjastollista kirjoja, on erikoista, että kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut käytettyjen nuottien vaikutuksesta musisointiin. Ylipäätään välitön, konkreettinen ja kokemuksellinen on kiinnostanut musiikkitieteilijöitä vähemmän kuin yleinen, abstrakti ja teoreettinen. CS 22 -kuorokirjan sivuja käännellessäni se tuntui minusta sittenkin aika ohuelta siivulta todellisuutta.

24. lokakuuta 2010

24.10.2010 / Mikko Sidoroff

Dejavu (joka kuulemma lausutaan dejavy). Olen junassa taas; ei mitään tietoa, missä, mutta luojan kiitos, jokainen metri vie kotiin päin.

Tällä kertaa olen tulossa Joensuusta, jossa vedin aivan laittoman pitkiä työpäiviä. Toivon vaan, että opiskelijoille jäi jotakin korvien väliin kuoronjohtotunneista. Itse ainakin muistan Klemetti-Opiston kuoronjohto C:stä sen, että jossain vaiheessa (kun joka päivä vedimme sen 10 oppituntia johtamista ja laulamista) oppiminen alkoi askel askeleelta mennä vain taakse päin. Ihmismieli kun ei pysty omaksumaan kerralla, kuin tietyn määrän asioita.

Mutta se syysangstista ja ainaisesta kiireiden valittamisesta. Nyt aion kertoa teille kivoja asioita; asioita, jotka ovat auttaneet minua jaksamaan näiden raskaiden työputkien ylitse:

Näistä ehdottomasti ykköseksi nousee TYY:n Kuoron matka Bolognaan ja Riminiin. Koko matka oli kokonaisuudessaan huikea ja mieleenpainuva kokemus. Pääsin vihdoin ja viimein tutustumaan kuorolaisiini kunnolla ja hiomaan sointia viimeisen päälle. Riminin kansainvälisistä kuorokisoista irtosi viides sija, joka oli mielestäni hyvä saavutus olosuhteet huomioon ottaen. Se pääoma, mitä matka antoi kuorolle tuntui tuhannelta voitolta. Bolognan konsertti upposi mielen sopukoihin eikä vähiten siksi, kun yleisö ei lakannut taputtamasta. Aivan mahtavaa!

Kisojen ja konserttien väliin jäänyt vapaa-aikakin jäi unohtumattomana mieleen: Rautavaara ei tosin ihastuisi kuullessaan Credoaan, joka muutamien viinilasillisten jälkeen raiskattiin eräässä hotellihuoneessa läpikotaisin. Respan työntekijän tyhjentävä tokaisu tälle oli: ”This is not normal!” Ei voi vastaan väittää.

Toisena valopilkkuna pidän Kamarikuoro Krysostomoksen edellisviikonloppuista konserttiperiodia Kotkassa ja Lappeenrannassa. Luojalla ja Tekijällämme on varmaan ollut todella hauskaa, kun on johdattanut tämän kyseisen porukan yhteen. Meillä-oli-niin-hauskaa! Naurua ja hauskanpitoa ei meinannut saada loppumaan millään! Illanviettoon ostetut Makuunin jättikarkkisäkit pääsivät raaka-aineeksi klo 1:43 alkaneeseen karkkiraatiin, jossa jokainen valitsi pussista viisi itselleen mieluista karkkia. Viinin vaikutuksestako, vai mistä, jokainen sitten sanoi suoraan sen, mitä ystäviensä viidenrivistä oli mieltä. Vatsalihaksiin sattuu vieläkin.

Konsertitkin menivät hyvin, vaikka kuusi kuorolaista makasi sairaspedeissään flunssan kourissa. Ihmeellinen on elämä.

Kolmas hieno asia oli eilinen HKK:n Konsertti ja erityisesti konsertin jälkeiset maljannostajaiset. Niin hassulta kuin kuulostaakin, se, että sai kätellä Einojuhani Rautavaaraa ja ilmaista kiitollisuutensa hänen hienolle kuoromusiikilleen tuntui upealta.

Seuraavien päivien missio: Käydä joogassa, nukkua pitkään, nauttia kodista ja perheestä sekä syödä hyvin. Ehkäpä ylityöllistetty kuoronjohtaja sen joskus ansaitsee.

Päivän biisi: Robbie Williams: Strong

18. lokakuuta 2010

17.10.2010 / Teemu Tommola

Vaikka kesälomalle lähtiessä olisin tyytyväinen taakse jääneeseen kauteen ja sen konsertteihin, tulee minulle uuden laulukauden lähetessä usein sellainen tunne, että nyt pitäisi uudistua, löytää tuore tekemisen tapa ja keksiä jotain ihan erityisen innostavaa ja kuoroa kehittävää. Siihen tunteeseen sitten useimmiten vastaan keksimällä jonkin uuden ääniharjoituksen tai harjoitusmetodin tai lupaamalla itselleni sitä sun tätä. Harvoin kuitenkaan tapahtuu mitään korvin kuultavaa. Paitsi tänä syksynä.

Syksy alkoi jokavuotisella Art Goes Kapakka -tapahtuman Kuorojen kierroksella, jonka kai useimmat johtajat delegoivat varajohtajilleen mutta jossa minä olen halunnut olla aina mukana, mukamas laatua valvoakseni. Tänä vuonna kapakkakeikat eivät vain menneet ollenkaan hyvin. Miettiessäni, mikä minua niissä eniten vaivasi, totesin, että kuoron fraseerauskulttuuri on päässyt rempalleen: säkeen muoto ei hahmotu, painottomat tavut töksähtelevät ynnä muuta sellaista. Päätin, että tämä asia korjataan nyt heti.

Heitin puolet tulevan vuoden mutkikkaista ohjelmistosuunnitelmista roskikseen ja valikoin niiden sijaan joukon helpohkoja, enimmäkseen homofonisia säkeistölauluja: kansanlaulusovituksia, Orlando di Lasson madrigaaleja jne. Kaikkea sellaista, minkä nuotit on helppo oppia; ja tietenkin hyvin sävellettyä, täysipainoista, koskettavaa. Kävin mielessäni läpi kuoroni ominaispiirteet, mietin mitä puolta haluaisin lisää, haeskelin kirjallisuudesta vinkkejä. Muistutin myös itselleni, että omassa lyöntitekniikassani voi olla jotakin, mikä estää fraasin luontevan kaarroksen. Ja päätin pitää korvani auki.

Uusi lähestymistapa vaikutti heti hyvältä. Ensin huomasin sen omasta poikkeuksellisesta innostuksestani. Työ tuntui merkitykselliseltä ja palkitsevalta. Sitten alkoi tuntua, että laulajatkin ovat jotenkin innoissaan. He varovat vähemmän ja toteuttavat omaa musikaalisuuttaan rohkeammin. Kukaan ei ole valittanut pääsevänsä liian helpolla. Päinvastoin vaadin kuorolta enemmän kuin ennen. Musiikki hengittää paremmin, ja silloin tällöin pilkahtelee uusi, muhevampi sointi.

Nyt kyselen itseltäni: ”Mikä meni oikein?” ”Onko tämä pysyvä muutos?” Ja: ”Voinko oppia tästä jotain vastaisuuden varalle?” En usko, että kaikki ongelmat ratkaistaan parissa kuukaudessa vaihtamalla laulut helpompiin, tai että nousukausi alkaa, kun vain tarpeeksi tahtoo. Pikemminkin arvelen, että onnistuin vahingossa siinä, mitä olen vuosia yrittänyt: sain kuorolaiset vapauttamaan piilevää osaamistaan.

Jos laulut ovat tarpeeksi helppoja, jotta laulaja säästyy houkutukselta mennä johtajan taakse piiloon, ja jos johtaja osaa tehdä tarpeeksi selväksi, miten paljon laulaja voi vaikuttaa esityksen vivahteikkuuteen, tuloksena saattaa olla oma-aloitteinen, aktiivisesti musisoiva kuoro. Sellaisen eteen voi sitten huoleti kantaa mutkikkaampiakin partituureja. Toki prosessi on kesken ja voi hidastua tai lopahtaa milloin vain – mutta jos kehitys jatkuu samaa vauhtia, raportoin siitä varmasti taas kahdeksan viikon kuluttua!

11. lokakuuta 2010

10.10.2010 / Marita Pasanen

"On syksy niin ihmeellinen,
minä kaikkea ymmärrä en,
miten virhreä maa värin uuden nyt saa,
linnut lentävät merien taa."

Joka syksyn saapuessa mietin, että näin komeaa väriloistoa en taatusti ole nähnyt koskaan ennen. Olin konserttireissulla Kuusamossa pari viikkoa sitten. Siellä silmä sai luonnosta virikkeitä ja sielu lepäsi. Jotenkin sydäntä sykähdytti nähdä Kalle Päätalon nuoruuden maisemat. Kouluaikoina inhosin historian tunteja. Nyt en enää juuri muusta piittaisikaan. Eihän tällä päivällä ole mitään merkitystä, jos ei tiedä, miksi ja miten tähän on tultu.

Luulisi, että tärkein työvälineeni on kädet. Vaan nytpä taas muistan, että ääni on kuoronjohtajalle ja laulunopettajalle kultaakin arvokkaampi. Kuukausi sitten ääni katosi, noin vain NAPS! Tuskastelin, syytin itseäni, epäilin laulutekniikkaa, morkkasin kehoani, kyselin lääkäreiltä... Home! Mitäh?!? Kuinka se voi olla mahdollista? Olen altistunut homeelle ja se rasittaa elimistöäni vuosikaudet. Ilman ääntä olen vain puolikas ihminen. Itselleni vieras.

Liian iso osa maamme julkisista tiloista on epäilyttävässä kunnossa. Säästösyistä monista konserttisaleista, kirkoista ja leirikeskuksista lasketaan lämpötiloja ja vähennetään ilmanvaihtoa aikoina, kun toimita ei ole vilkasta. Nopea rakentaminen ja vastuun siirtyminen, ties mikä tämän on aiheuttanut. Altistunut ihminen voi pärjätä lääkkeillä, mutta on taas nopeasti "kontallaan", kun joutuu hankaliin tiloihin. Terve ihminen ei huomaa mitään, korkeintaan häivähdyksen maakellarin hajua. Arvatkaa, montako hidasta katsetta olen kerännyt puhuessani tästä avoimesti? Myötätunto hengityselinsairauksista kärsiviä kohtaan on suuri. Kun siis seuraavan kerran valmistaudut konserttiin tuhauttamalla hiuslakkapilven päähäsi, tai avaat juhlahajuvesipullosi, niin muista, että jos ei mukana lavalla, niin yleisössä saattaa olla astmaatikko. Jolla on ilta pilalla taas kerran voimakkaiden kemikaalien ansiosta.

Laula siinä sitten, kun kuulostat harakalta, jos yleensä miltään. Ei pidä laulaa, jos ei laulata. Huomasin sen hankalimman viikon aikana, kun kuorot lauloivat voimattomasti, haluttomasti, alavireisesti ja juttelivat kuiskaamalla. Niinhän se vain on, että kuoro kuvastaa johtajaansa reaaliajassa. Noh, nyt keho on ottanut onneksi käänteen parempaan suuntaan. Lääkärin leikkimielinen ennuste on kiva: "olet vain allerginen syksylle, pian saadaan lumet ja pakkanen". Siitä ilosta kaikki rekisterit pläjähtivät soimaan pari päivää sitten. Enää muutama viikko, niin Händelin Messias kajahtaa Kokkolan kirkossa. Aion laulaa mukana.

Marita
joka muistelee joskus taannoin laulaneensa

4. lokakuuta 2010

Jussi Mattila 4.10.2010 - Syystunnelmia

Syksy on tullut vauhdilla ja iskenyt huiman kiireen päälle. Kiireisimmin syksy on tullut vastaan nuorisokuoron kanssa. Jo 60-henkisen porukan arkisen kuoroelämän organisoinnissa riittää tarpeeksi puuhaa, siihen kun vielä lisää huikean työntäyteisen syksyn - 11 konserttia ja muut esiintymiset päälle - on johtajalla välillä hieman hiki (jos on kuorolaisillakin). Mieskuorossa toteutetaan rakennemuutosta hitaasti mutta varmasti ja hyvältä näyttää! Viime keväänä olemassaolonsa kanssa kipuillut kamarikuoro on myös pienen uudistumisen myötä herännyt uuteen ääneen ja kuuntelemaan itseään. Johtajakin oppii aina jotain uutta - ehkä ne parhaat kuorolaulajat löytyvätkin sieltä viulistien, pasunistien ja muiden instrumentalistien joukosta eikä aina välttämättä lauluopintoja suorittaneista. Opiskellaanko Suomessa riittävästi ensemblelaulua? Joskus tuntuu - ihan oopperaesityksiäkin kuunnellessa - että monilla suomalaisilla laulajilla on hieno ääni, vain korvat puuttuu.
No, ei passaa yleistää. Mutta eipä Suomessa oikeasti kauhean usein oopperassa kuule niin toimivaa ensemblea kuin Ruotsin kuninkaallisella oopperalla oli tarjota Savonlinnassa kuluneena kesänä. Skandinaavinen kuorolaulukin antoi kyllä kuulua itsestään toden teolla viime kesän Nordklangissa Tanskan Århusissa. Kilpailleita ja esiintyviä kuoroja kuunnellessa jäi miettimään onkohan Suomi todellakin sellainen kuorolaulun mallimaa kuin luulee olevansa.

Kuluneena vuonna olen - parin johtamani kuoron puolesta - joutunut tarkistamaan suurennuslasilla kuorolaisten ja kuorojen kattojärjestöä SULASOLia. Jäsenyyden mielekkyys on katkolla aika ajoin täällä rajaseudulla (ainakin Helsingistä katsottuna). Tätä tarkastelutarvetta on lisännyt nuorisokuoroni mukanaolo koevuodella.
Lähinnä vastaan tulee tietenkin piiri. Sulasolin Pohjois-Savon piirin toiminta on ollut täysin kuollutta viime vuosina. Nyt sitä on lähdetty tarmokkaasti elvyttämään - osittain Kuopioon 2012 rantautuvien laulujuhlienkin vuoksi. Varsin vaikea on kuitenkaan piirin tasolla löytää kosketuspintaa: Sulasolilaisia sekakuoroja on piirissä kamarikuoroni lisäksi yksi, joka on varsin eri tavalla suuntautunut. Nuorisokuoroja ei yhtään. Mitäs kivaa sitten tehtäisiin yhdessä?
Pitää mennä sitten liittotasolle. Nuorten kuoroliitolla ei ole nuorisokuorolle tarjota myöskään kovin paljoa. Siinä liitossa kuorot ovat nimittäin suurimmaksi osaksi lapsikuoroja ja tyttökuoroja, muutama poikakuoro lie myös sekaan eksynyt. Nuorisosekakuoroja - siis 14-21-vuotiaiden sekakuoroja - ei ole nimeksikään. Entäs sitten sekakuoroliitto? Kamarikuorolaiseni ovat siitä merkillisiä, ettei heitä kiinnosta merkkien suorittaminen. Silloin ei kannata oikein osallistua merkkilaulukursseillekaan. Mihinkään suurkuoroiluun tai järjestötoimintaharrastamiseenkaan ei oikein tunnu löytyvän intoa.
Entä sitten SULASOL itse. Lehti tulee. Suureellisesti suomalaiset kuorot siinä valloittavat vuorotellen Etelä-Amerikkaa, Aasiaa ja muita maanosia niin että hetkeksi pysähtyy tuumimaan mikä blitzkrieg on menossa. Toisessa käteen sattuneessa lehdessä näkyy paljon samoja naamoja, valloitetaan Italia ja puheenjohtaja mietiskelee, onko perinteinen yhdistystoiminta enää riittävää tämän ajan ihmiselle, ja kuinka Sulasolissa on nyt aika aktivoitua jäsenistön suuntaan ja viestittää tarjottavista palveluista. Niin mistä? Jälkimmäinen lehti muuten oli vuodelta 2002.

Lopputulemaksi jää että tarttis tehdä jotain. Kuten eräs kuorolaiseni totesi: ei niillä merkeillä lauleta. Aika monissa asioissa ja asenteissa poljetaan vielä 1960-luvun meiningillä. Eräs tuttava puhui 20-luvusta mutta ihan siihen en uskalla mennä.