Aaltoja, aaltoja
Hiihdeltyäni viikon Lapin keväthangilla palasin viikko sitten kuoroarkeen aikamoisella rysäyksellä: parinkymmenen kuoron tuomarointi Kanta-Hämeen kuorokatselmuksessa oli sekin aikamoinen urheilusuoritus. Varsinkin kun järjestäjät olivat päätyneet siihen, että tuomarit antavat esityksille live-palautteen heti esitysten jälkeen. Mikrofoni kädessä esiintyjiä arvioidessaan ajatukset hakeutuivat lähes väistämättä tiettyihin TV-formaatteihin. Onneksi en saanut päähäni, että roolini olisi olla se ilkeä tuomari…
Katselmuksen kuorot muodostivat suhteellisen ison otoksen pienen maantieteellisen alueen kuoroista. Niinpä systemaattiset aivoni raksuttivat päivän mittaan, jos ei nyt tilastollisesti pätevää tietoa, niin jonkinlaisia yleistyksiä kuitenkin. Mukavaa oli se, että esiintyjien joukkoon mahtui jokseenkin kaikenlaisia kokoonpanoja miesyhtyeestä isohkoon naiskuoroon ja kirkkokuorosta lapsikuoroon. Ja erityisen miellyttävää oli se, että johtajien taso vaihteli pätevästä erinomaiseen ja tämä johtajien osaamisen nousu kuului päivänselvästi myös kuorojen laulussa.
Päällimmäiseksi mieleeni jäi kuitenkin kuorojen ohjelmisto ja ajatus aaltoliikkeestä, jossa tietämättämmekin vellomme. Aloitan ohjelmistosta, koska siitä minulla on vähemmän omaperäistä sanottavaa.
Se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että ohjelmistoja dominoivat kansanmusiikista ja rytmisestä musiikista ammentavat kuoroteokset. Tässä otoksessa aloin kuitenkin ensi kertaa vakavasti panna merkille, että tämä dominanssi alkaa hiljalleen vaikuttaa kuorojen sointi-ihanteisiin. Laulun ihanteet ovat ennemmin peräisin kansanmusiikin, rytmimusiikin ja jopa poliittisen laulun (nuoremmille lukijoille: Ultra Bra -yhtyeen tyylin) maailmoista kuin klassisesta laulusta. Tämä voimalaulu sopii moneen musiikin lajiin ja tuntuu myös vapauttavan laulajia rohkeampaan ilmaisuun. Huoleni on vain se, että siirtymä tästä äänenkäytön ihanteesta klassiseen kuorolauluun tuntuu olevan aika vaikeaa. Matti Hyökin monen Tampereen Sävelen takaa oleva vertaus klassisesta kuorolaulusta uhanalaiseen perhoslajiin alkoi saada ajatuksissani profetaalisen kaiun.
Ja sitten se omaperäisempi osuus. Me tiedämme menneestä, että kuorolaulu Suomessa on selvästi edennyt aaltoliikkeinä. 1960–70 -luvuilla koettiin suuri kamarikuorojen nousu: oikeastaan kaikki edistyksellinen ja korkealaatuinen kuoromusisointi muutamaa mieskuoroa lukuun ottamatta tuli andersénilaisten ihanteiden leimaamien kamarikuorojen parista. 1970–80 -luvuilla oli vuorossa lapsi- ja nuorisokuorojen aalto; tällä erää ihanteet tulivat Tapiolan suunnalta. 1980-luvulta alkoi myös kuoromusiikin ammattimaistumisen aalto, jonka veturina oli kuoronjohdon koulutus Sibelius-Akatemiassa. 1990-luvun nousijat olivat lauluyhtyeet, jotka nivoutuvat vahvasti ammattimaistumiskehitykseen ja todellisena yllättäjänä naiskuorot, joiden taso nousi niin huipulla kuin ruohonjuuritasolla radikaalisti.
Kiinnostavaa on minusta se, että mikään aalto ei tunnu kantavan loputtomiin. Niin kauan kuin aalto on nousuvaiheessa, sille mahtuu monta lautailijaa ja yhteinen noste tuntuu vievän koko ryhmää eteenpäin. Kun aalto hiipuu, jäljelle ei jääkään suurta määrää aallon esiin nostamia ryhmiä, vaan vain osa jää elinvoimaisina viemään lajin lippua eteenpäin ja suuri enemmistö alkaa vajota harmaaseen massaan, samalla kun uuden aallon ratsastajat saavat huomiota. Vaikka tämä mielikuva alkaa jo liikkua kiusallisen huonon rajamailla, luulen, että se kuitenkin tavoittaa jotain sellaista, mitä en aiemmin ollut oikein ajatellut loppuun asti.
Ei ollut lainkaan yllättävää, että monen naiskuoron esitykset kuuluivat katselmuksen parhaisiin ja kiinnostavimpiin. Sen sijaan kolme todellista yllättäjää joukosta löytyi: kaksi kirkkokuoroa ja mieskuoro Hämeenlinnasta. Viimeksi mainittu lauloi vaativan klassisen ohjelmiston hienolla soinnilla ja oli yksinkertaisesti hyvä kuoro milteipä millä kriteerein hyvänsä. Kirkkokuorot eivät olleet ollenkaan yhtä hiottuja teknisesti, mutta ylittivät monin kerroin ne odotukset, joita sana kirkkokuoro yleensä herättää: ne lauloivat vahvasti ja uskottavasti hyvinkin epäsovinnaista kirkollista ohjelmistoa.
Olisiko näistä ryhmistä uuden aallon merkeiksi? Nehän kuuluvat juuri niihin ryhmiin, joilta ei ole odotettu mitään hyvää pitkään aikaan. Mieskuoroja on haudattu niin kauan kuin minä olen kuoromusiikin maailmassa pyörinyt ja kirkkokuorot ovat lähinnä kelvanneet osaksi vanhenevien laulajien ongelmia koskevia keskusteluja. Mutta miksi näin tarvitsee olla? Terveäänisiä miehiä on edelleen ihan saman verran kuin ennenkin. Kirkkokuorojen pääasiallisten johtajien, kanttorien, kuoronjohdon koulutus on parantunut huomattavasti viimeisten vuosikymmenien aikana. Ja molemmilla tahoilla on usein rakenteet ja talous paremmassa jamassa kuin monella muulla kuorolla.
Minäpä uskaltaudun nyt ennustamaan. 2010-luvun suurimmat nousijat ovat mieskuorot. Niiden taso alkaa parantua kaikilla tasoilla ja monet jo kuolemaan ulkopuolisten puheissa tuomitut kuorot saavat piristysruiskeen uudesta, taitavasta johtajasta ja joukosta nuorehkoja laulajia, joiden tausta on rytmimusiikissa. Kuorojen kunnianhimotaso nousee ja ne löytävät jonkin samanlaisen musiikillisen ratsun kuin naiskuorot löysivät kansanperinteestä. Mieskuorojen rinnalla uudelle aallolle saattavat hyvinkin pyrkiä kirkkokuorot. Se edellyttää sen verran suuria muutoksia perusajattelussa, etten ole noususta yhtä vakuuttunut kuin mieskuorojen kohdalla. Tälle nousulle on kuitenkin niin paljon edellytyksiä, etten hirveästi ylläty jos 10 vuoden päästä kirkkokuorokentän yleiskuva on tyystin erilainen kuin vuonna 2010.
Tällaisten johtopäätösten tekeminen yhden katselmuksen perusteella on tietenkin aivan kahjoa. Epäilen kuitenkin, etten olisi kiinnittänyt näihin yksittäistapauksiin niin paljon huomiota, elleivät ne olisi istuneet joihinkin toisiin merkkeihin, joita olen ollut näkevinäni. Voi hyvin olla, että Kanta-Hämeen katselmuksen ilmiöt olivat vain paikallisia ja satunnaisia. Mutta senhän saa tulevaisuus näyttää. Ken elää, saa nähdä.
