22. helmikuuta 2010

21.02.2010 / Jussi Mattila

En tiedä kuinka asiallista on viitata edellisviikon blogiin, mutta teenpä sen kuitenkin. Ruut Kiiski nimittäin tarttui aitoon asiaan.

Olen aina ihmetellyt onko minussa jokin vika, kun en halua koskaan kuunnella kuorojen konserttitaltiointeja. Onko itsekritiikissäni ehkä jotain vikaa?

Varmasti on, mutta se on toinen juttu. Tämä konserttien taltiointi-into, johon usein liittyy kuvitelma siitä että niitä nyt ja tässä, tai heti seuraavassa harjoituksessa, analyyttisesti ruotimalla parannettaisiin kuoron sointia on kyllä melkoista kukkua. Jokainen konserttitilanne on ainutlaatuinen. Sitä tunnelmaa ei voi taltioida äänitallenteelle tai edes videolle. Kaikki on hetken siinä - ja katoaa.

Tähän aiheeseen aika kiinteästi liittyy äärimmäiseen täydellisyyteen pyrkiminen. Tätä taipumusta esiintyy joskus niillä, jotka suhtautuvat kuoroharrastukseensa syvällä vakavuudella ja analyyttisyydellä. Tämä pyrkimys ei vain valitettavasti aina edistä musiikkielämyksen syntymistä. Joskus nimittäin käy niin, että haluttaisiin hinkata pois jotain pientä särmää omassa stemmassa. Juuri sillä ajalla, joka kuoronjohtajan pitäisi käyttää sen ISON tahran siivoamiseen. Aikamme täällä kun on - valitettavasti - rajallista.

Se hetki, kun musiikki elävänä esitetään, on kuin elämä itse. Se sietää pienet rosotkin. Täydellisyyteen pienimmissäkin yksityiskohdissa pyrkivä musiikki on mielestäni melko usein yhtä innostavaa kuin leikkaussali.

On tallenteista toki hyötyäkin - etenkin videotallenteista. Joskus on hyvä taltioida kuoron esiintymistä jotta voidaan miettiä, olisiko eloisuudessa, ilmeikkyydessä yms. parantamisen varaa. Nyt en tarkoita koreografiaa, vaan sitä, että suomalainen kuoro voisi joskus yrittää näyttää siltä, ettei lauleta hautajaisissa. Aktiiviset kasvot vahanaamion sijaan saavat soinninkin toisenlaiseksi. Tässä muuten ruotsalaiset ovat meitä lähes valovuoden edellä.

Vuosi kääntyy kevättä kohti vaikkei keleistä uskoisi. Mitä kuoronjohtajan kevääseen kuuluu? Yhtäällä työstetään kilpailuohjelmistoa, toisaalla tehdään kuoron toimintamalliremonttia, kolmannessa kantaesitettävää oopperaa, neljännessä hikoillaan kolmen rinnakkain valmistettavan, täysin toisistaan poikkeavan konserttiohjelman parissa...

Heinäkuussa saa jo hengähtää.

14. helmikuuta 2010

14.02.2010/ Ruut Kiiski

Me, Sibelius-Akatemian kuoronjohdon opiskelijat, saimme nauttia tänä viikonloppuna harvinaisesta herkusta. Meillä oli periodi Akatemian kapubändin, vokaaliyhtyeen ja laulumusiikin osaston solistitien kanssa, teoksena Verdin Requiem. Hienoa musiikkia ja hienoja muusikoita!

Tavalliseen tapaan videoimme johtamisemme ja katsoimme ne yhdessä opettajan kanssa. Itse olin ollut tyytyväinen johtamiseeni johtotilanteessa, mutta kun katsoin itseäni videolta, näin vain pelkkiä epäkohtia ja mietin, että itse en olisi ainakaan halunnut soittaa tuollaisen johtamisen tahdissa! Video paljasti monia tärkeitä asioita, joita en huomannut johtaessani, mutta videolta ei myöskään välittynyt se sama tunnelma, jonka siinä tilanteessa koin. Eräs opiskelijoista esitti mielenkiintoisen kysymyksen, jota jäin vielä pitkäksi aikaa miettimään. Mikä on totuus?

Onko totuus siinä, miltä meistä tuntuu estitystilanteessa, vai siinä, miltä jälkeenpäin kuunneltu tai katseltu taltiointi kuulostaa tai näyttää? Onko totuus kuorolaisten riemunkiljahduksissa: ”Ei ole koskaan ollut näin mahtavaa keikkaa!” vai yleisön palautteessa: ”no, olihan se ihan okei...”.

Välillä konserttitilanteessa voisin vannoa, että kuoro soi paremmin kuin koskaan ja, että esitys on täysin tasapainoinen ja ehyt. Jälkeenpäin sitten kuuntelee taltiointia hämmentyneenä siitä, kuinka paljon esityksen aikana onkin sattunut ja tapahtunut. Ja useinhan käy myös toisinpäin. Itsellä ei ole paras päivä ja esitys tuntuu laimealta, mutta yleisöstä tullut palaute puhuukin jotain aivan muuta. Mielipiteitä on siis yhtä monta kun esiintyjiä ja kuuntelijoita.

Mistä siis tiedän, mitä konserttitilanteessa on oikeasti tapahtunut? Ja ennen kaikkea, tarviiko sitä edes jälkeenpäin analysoida???

Olen hieman pahoillani siitä, minkälaiseksi nykypäivän taltiointikulttuuri on mennyt. Miksi kaikki asiat pitää saada talteen?

Eikö yksi suurimpia elämyksiä ole siinä, kun tajuaa, että on kokenut joitain sellaista, mitä ei enää koskaan voi kokea tismalleen samalla tavalla uudestaan.

Itse yritän olla kuuntelematta konserttinauhoituksia. Konsertti on aikaan ja paikkaan sidottu. Se on tarkoitettu elämykseksi juuri sille yleisölle, joka sillä hetkellä on paikalla. Musiikkiin ja sen kokemiseen vaikuttaa myös paikka, akustiikka, tunnelma etc. Näitä asioita ei voi taltioida ja se tekeekin konserttitilanteesta niin ainutlaatuisen.

Lopuksi hieno Wilaswa Szymborskan runo:

Kolme merkillistä sanaa

Kun lausun sanan tulevaisuus, ensimmäinen tavu häipyy jo menneisyyteen.
Kun lausun sanan hiljaisuus, rikon sen.
Kun lausun sanat ”ei mitään”, luon jotain olemattomuuden vastaista.

6. helmikuuta 2010

07.02.2010 / Kari Turunen

Svenska dagen on iso tapahtuma suomenruotsalaisissa piireissä. Päivälle osuu myös Svenska Litteratursällskapetin vuosijuhla, jossa Akademen on varsin usein esiintymässä. Tänä vuonna järjestön 125-vuotisen taipaleen kunniaksi oli Uljas Pulkkikselta tilattu juhlakantaatti orkesterille, kuorolle, kahdelle laulusolistille, tanssijalle ja lukijalle Bengt Ahlforsin tekstiin. Kuoro-osuuksista vastasivat Lyran ja Akademen.

Musiikki oli pulkkismaisen vuolasta ja esitys meni kaikkinensa oikein kelvollisesti. Olin silti teoksen päätyttyä aika kärttyinen. Ilta meni tunteitani ihmetellessä; olihan esitys mennyt ihan kunniallisesti, kuorolaiset sitoutuivat tiukkaan aikatauluun ja petrasivat koko prosessin osuuttaan niin kuin pitikin. Luulen hiljalleen saaneeni otteen ärtymyksestäni ja hieman ymmärtäväni mikä minua jäi kaivelemaan.

Oleellisin oli kokemus, joka on aika yleinen orkesteri-kuoro teosten kohdalla: survival mode. Koko juttu pyritään ensisijaisesti saamaan kasaan. Muutama kiireinen yhteisharjoitus takaa sen, että missään vaiheessa ei edes pyritä sisäistyneeseen esitykseen, jossa on punnittuja, omia äänenpainoja, keksinnän iloa ja ilmaisun selkeyttä. Prosessi tuntuu päättyvän siihen, mistä kaikki kiinnostava oikeastaan vasta alkaa. Tilannetta hankaloittaa vielä se, että kuoro saa usein laulaa akustisesti ankeassa tilassa aivan liian kaukana orkesterista ja kapellimestarista. Päämääräksi tulee laulaa mahdollisimman kovaa oikeassa rytmissä. Muut hienoudet voi oikeastaan unohtaa. Tämä kaikki on ihan muuta kuin se, mitä minä musiikilta kaipaan.

Toinen ärsyyntymiseni aihe oli laulusolistien summittainen suhde kirjoitettuun. Erityisesti rytmisesti vapaudet olivat sellaisia, että kapellimestarin oli paikoitellen pakko seurata laulajia. Niin tekstuuri alkoi venyä ja paukkua tavalla, jota kollegani oivaltavasti luonnehti pöhöttyneeksi musisoinniksi. Samaan ilmiöön liittyvät laulajan ansatsin laveus ja volyymin ja sävelkorkeuden suora suhde. Molemmat laulajat esittivät äänellään ja eleillään roolinsa hienosti, mutta jokin minussa huusi suurempaa selkeyttä ja kirkkautta.

Nämä piirteet eivät olleet lainkaan erityisiä tälle esitykselle, jota luotsasi nuori ja taitava kapellimestari. Ne tuntuvat lähes sisäänrakennetuilta sinfonis-operaattiseen laitosmusisointiin. Me kuoronjohtajat ajattelemme usein kateellisina orkesterinjohtajakollegoidemme mahdollisuuksia: loistavat ammattimuusikot kykenevät lyhyessä ajassa lähes mihin hyvänsä. Eilisen kokemuksen perusteella en oikeastaan ole kovin kateellinen: siinä kiireessä, millä teokset on laitettava kasaan, joutuu tekemään kompromisseja ihan siinä missä työssä hyvän amatöörikuoronkin kanssa. Minulle aika ja mahdollisuus ihmetellä, etsiä ja joskus jopa löytää on aivan keskeistä. Eikä aikaa viime kädessä korvaa mikään ammattitaito tai tehokkuus.

Kunpa joskus saisi toteuttaa jonkun suurteoksen niin, että kuoro, solistit ja orkesteri saisivat työstää teossa yhdessä. Ilman kiirettä ja suuren innostuksen vallassa, riittävän ajan mahdollistamassa flow-tilassa. No, ehkä sitten taivaallisessa kuorossa J.S. Bachin johdolla…

1. helmikuuta 2010

1.2.2010 / Dani Juris

Kirjoitan tätä blogikirjoitusta päivän myöhässä, mutta hyvällä tekosyyllä: lennän tällä hetkellä Pohjois-Norjan vuonojen yläpuolella. Aurinko paistaa, alla näkyy luminen vuoristomaisema ja SAS:n tympiintyneet lentoemännät tarjoilevat pahaa kahvia ja ehkä hiukan parempaa teetä. Lentolippuni hintaluokka HAPPY ei kata mahdollisia ruokailutoiveitani: aamiaisesta täytyy maksaa kalliisti. Onneksi Hotell Sydspissenistä sai täyttävän aamiaisen: tuhtia leipää, pippurista kinkkua, outoa tummanruskeaa norjalaista juustoa ja munaa. Muistot viime vuoden kuoronjohtajapäivistä Kuopiossa tuovat vieläkin hymyn naamalle ja olisin mieluusti matkustanut kuoropäiville tänäkin vuonna. Matka Tromsaan tuli kuitenkin tietooni parin päivän ruhtinaallisella varoitusajalla, ja niin oli pakattava reppu, peruttava osallistuminen 30-vuotisjuhliin ja hypättävä lentokenttäbussiin.

Viikonloppumatka tänne syrjäseutuun liittyy – luonnollisesti – konserttiin, jonka johdan ensi kuussa Slovenian Ljubljanassa. Tromssassa asuva Ragnar Rasmussen ja hänen slovenialainen managerinsa ovat järjestäneet minulle henkiökohtaisen mestarikurssin, joka huipentuu konserttiin Slovenian radion kuoron kanssa. Ohjelman säveltäjänimet esiintymisjärjestyksessä: Wolf, Poulenc, Heiniö, Schumann, Rautavaara, ja Vulc (lausutaan Vults). Harjoitukset alkavat ensi viikolla!

Viikonloppu oli erittäin inspiroiva ja mielenkiintoinen. Tänä vuonna sekä Norjan kansallisen nuorisokuoron että maailman nuorisokuoron (World Youth Choir) taiteelliseksi johtajaksi kiinnitetyllä Rasmussenilla on valtavasti opetettavaa, mitä tulee lauluäänen tukemiseen, johtajan sisäiseen balanssiin sekä johdettavan musiikin sisäistämiseen. Tromssassa hän johtaa kansainvälisesti menestynyttä Vokal Nord –kamarikuoroa sekä Tromssan yliopiston Mimas-sekakuoroa. Kiireisen aikataulunsa vuoksi ehdimme tehdä töitä yhdessä kahtena aamupäivänä – muun ajan Tromssassa vietin hänen assistenttinsa kanssa, joka on muutaman kuukauden sitten muuttanut Ljubljanasta tänne pohjoiseen.

Hämmästyksekseni kaupungista ei tunnu löytyvän houkuttelevia paikallisia ravintoloita – pääkävelykatu on pullollaan aasialaisia pikaruokaloita ja kebab-kioskeja. Kylmä viima puree luihin asti, joten eräänä iltana syöksähdämme SAS-hotellissa sijaitsevaan Yonas-pizzeriaan. Cokis-lasien äärellä vaihdamme ajatuksiamme kuoromusiikista. Uusi tuttavani kertoo olevansa äärettömän helpottunut, kun päätti lähteä Sloveniasta pois. Paluusuunnitelmia hänellä ei toistaiseksi vielä ole. ”Kun on 20 vuotta tehnyt töitä pienessä maassa ja aina samojen ihmisten kanssa, on aika vaihtaa maisemaa”. Kyseessä on todella menestynyt ja arvostettu kuoronjohtaja Sloveniassa: yksi hänen kuoroistaan menestyi mm. Tampereen Sävelen kuorokatselmuksessa (3 kultaleimaa) muutama vuosi sitten. Hän on johtanut seminaareja kuoronjohtajille, ollut vastuussa maan radion kamarikuoron taiteellisesta johdosta ja matkustanut ympäri maailmaa kantaesittämässä uusia slovenialaisia sävellyksiä. Mitä hän tekee nyt? Opettaa Rasmussenin kuoroissa äänenmuodostusta, laulaa kuorossa ja johtaa Berlevågissa toimivaa projektikuoroa. Berlevåg? Joudun katsomaan kartasta. Kyseessä on Nordkappin tuntumassa sijaitseva pikkukylä. ”Lennän sinne muutamana viikonloppuna kaudessa. Tällä hetkellä työstämme rock-versiota Carmen-oopperasta!”, hän kertoo huvittuneena. Taitaapa todellakin olla erilaista työtä kuin Slovenian kansallisradion uumenissa.

Keskustelemme maaliskuun konsertista ja tutkimme laulajalistaa. Seuralaiseni tuntee kaikki 24 laulajaa henkiökohtaisesti ja kertoo minulle, kuinka vihainen hän oli, kun kuuli, että kaksi harjoituksistani on jouduttu perumaan toisen kuoron päällekkäisen projektin takia. ”13 radion kamarikuoron laulajaa ovat mukana myös Kamarikuoro Aven konsertissa, mutta miten he kehtaavat vähentää kallisarvoista harjoitusaikaasi sen takia? Radio olisi hyvin voinut palkata eri laulajat tähän projektiin, sillä se on ollut tiedossa jo melkein vuoden etukäteen.” Niinpä niin, ajattelen: yhtäkkiä Ljubljanan kuoroelämä alkaa muistuttaa Helsinkiä. ”Wolf ja Schumann ovat laulajille tuttua kamaa ennestään, mutta Heiniön Luceat vaatii paljon aikaa ja sisäistämistä. Samoin Rautavaaran Halavan himmeän alla tulee olemaan työläs tekstin takia! Minua niin raivostuttaa, tämä on tyypillistä slovenialaista huolimattomuutta! Syy peruutuksiin on liian rankka aikataulu, mutta oikea syy on tietenkin toisen kuoron päällekkäiset harjoitukset!” Hetkeksi on helppo unohtaa, että istumme maailman pohjoisimman yliopistokaupungin räkälässä mussuttamassa rasvaista pizzaa. Missä vaiheessa maalma pääsi kutistumaan näin rajusti?

Komorni zbor RTV Slovenija ei kuitenkaan ole enää sitä, mitä se oli esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Ennen konsertteja oli säännöllisesti ja vierailevia johtajia olivat esimerkiksi Stefan Parkman. Kuoron säännöllisen toiminnan lakkauttaminen loi pahaa henkeä joidenkin kuoromaailman vaikuttajien välille. Nykyään konsertteja on paljon harvemmin. Kysyn, paljonko laulajille tullaan maksamaan minun johtamasta periodista, johon sisältyy konsertin lisäksi kahdeksan harjoitusta ja kenraaliharjoitus. Vastaus: noin 500 euroa. Harjoitukset alkavat joka päivä vasta klo 18 ja jatkuvat aina klo 22 saakka.

Kun on asunut tietyssä maassa koko ikänsä, niin asenne omaa yhteiskuntaa ja työkenttää kohtaan voi helposti muuttua todella kriittiseksi. Tällöin voikin olla hyvä idea saada vähän perspektiiviä ottamalla esimerkiksi virkavapaata ja ajamalla täydellä autolla niin kauas, ettei kartalle meinaa mahtua – jos se on mahdollista. Mietin kuitenkin projekteja ja töitä, joita olen kuullut Rasmussenin assistentin tekevän täällä Norjassa – 20 vuoden jälkeen nekin saattaisivat tuntua työläiltä ja monimutkaiset suhteet kollegojen välillä saattaisivat vaikuttaa työmotivaatioon. Onkohan ulkopuolisena aina turvallisempi ja mukavampi olo? Kävi miten kävi, odotan jo todella innolla harjoituksia Ljubljanassa ja kaikkien 24 laulajan tapaamista. Olen iloinen suomalaisen musiikin osuudesta konsertissa ja toivon, että projektimme tulee olemaan heillekin antoisa ja mielekäs.

Tänään ehdin vielä levähtää, mutta ennen seuraavaa matkaa kalenterissa on kuoroleirejä Kamarikuoro Krysostomoksen kanssa, konsertteja Sibafestissä, harjoituksia Kaamoksen, Diafonian, Savolaisen Osakunnan Laulajien ja Tampereen Filharmonisen kuoron kanssa ja opintoja (solfakurssi, kuoromusiikin historian luennot, kuoronjohtotunnit). Väistämättä alkaa hymyilyttää: onpa hauskaa olla matkalla kotiin!