24. tammikuuta 2010

24.1.2010 / Mikko Sidoroff

Ei varmaan tule suurena yllätyksenä, että tämänkin kirjoituksen syntypaikka on juna. Nyt kohteena on Kuopio, jossa nukun yön, jotta pääsen erään ortodoksikanttorin kyydissä huomenna Varkauteen. Siellä opetan ortodoksikanttoreille muutaman kirkkolaulun, joita he vastaavasti opettavat eteenpäin omille kuorolaisilleen. Kaikki tämä tähtää Karjalan hiippakunnan Kvartettipäivä-tapahtumaan, joka siis pidetään Varkaudessa parin kuukauden päästä. Lähes jokaisesta hiippakunnan seurakunnasta osallistuu yksi kvartetti tähän tapahtumaan esittäen muutaman ortodoksisen kirkkolaulun. Minä taas johdan kvarteteista ja seurakunnan kanttoreista koostuvaa kuoroa tässä samoisessa tapahtumassa.

Väsyttää…

Vuoden alku oli poikkeukselliset tuskaisa. Joululoma oli todellinen loma, jolloin en pienintäkään ajatuksen murusta heittänyt kuoromusiikille. No, ehkä tuo oli vähäsen liioiteltua, sillä kukapa kuoronjohtaja voisi kuoromusiikkia koskaan unohtaa! Lomalla kuitenkin suurimman osan aivokapasiteetista annoin parille dekkarille; eivät olleet elämää suurempia, mutta sitäkin viihdyttävämpiä. Toinen merkittävä loma-aktiviteetti oli leikkiminen puolivuotiaan veljenpojan kanssa: Kaarlo tykästyi kovin Ampiainen-Pampiaiseen, pehmoleluun, jolla taisin itsekin leikkiä saman ikäisenä.

Mutta mistä se tuskaisuus johtui? No, kelläpä olisi helppoa aloittaa töitä rentouttavan loman jälkeen. Oma ensimmäinen työviikkoni käsitti junamatkat Helsinki-Joensuu-Helsinki-Turku-Helsinki-Turku-Helsinki.. Aika rankka rupeama.

Joensuussa opiskelijat kehittyy, mikä on mukava havaita. TYY:n Kuoron koelauluissa oli 30 uutta hakijaa mikä oli myös upeaa (liekö näiden kuorosotien vaikutusta tämäkin..)! Varsinaisissa kuorotreeneissä aloin tehdä suomalaista musiikkia, jota on sävelletty joko Kantelettareen tai Kalevalaan, joukossa myös jokunen kansanlaulu. Vastapainona tälle italialaisia madrigaaleja. Luulen, että kombinaatio toimii!

Krysostomoksen kanssa pakerramme levytysohjelmiston kimpussa. Parin viikon päästä starttaa harjoitusperiodi ja sen jälkeen sitten vaan konsertteja samalla ohjelmistolla.

Sain valmiiksi myös PK:n sävellystilauksen, joka kantaesitetään Madetoja-Mieskuorokilpailun avajaisissa. Se on hassu kappale, joka kertoo talvesta; toivon, että pojat pitävät siitä. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millainen siitä OIKEASTI tuli.

Opinnot.. niin, onhan niitäkin. Puhallinorkesterin kanssa teimme yhteistyötä viimeviikolla ohjelmistossa Brucknerin E-mollimessu. Mainio messu olikin! Eikä periodiakaan voinut kelvottomaksi haukkua. Paljon opin ja suoraa palautetta sain; itsetunto kolahti, muttei käynyt pahasti.

Ai niin! Melkein unohdin: Aloitin kuoroharrastuksen! Päätin sitten kuitenkin liittyä Jubilate-Kuoroon ja opetella ruotsia. Onneksi on näitä junamatkoja, jolloin voi kertailla sanastoa.. Ehkä sitä vielä joskus voi johtaa ruotsiksi..

19. tammikuuta 2010

19.1.2010 / Teemu Tommola

Useimpien kuoronjohtajien työnkuvassa yhdistyvät harrastuksenohjaajan ja muusikon roolit. Harrastuksenohjaajan työ on arvokasta, ja siinä voi tulla vaikka kuinka hyväksi. Silti mietin usein, mitä asioita muuttamalla pääsisin toteuttamaan muusikon rooliani täysipainoisemmin. Niitä asioita on monia, mutta kirjoitan nyt vain yhdestä: harjoitusajasta.

Tuntuu musiikillisesti käsittämättömältä – joskin harrastusmielessä käytännölliseltä – että kuorot harjoittelevat kerran viikossa. Tämä voi olla myös luonnekysymys, mutta ainakin minusta tuntuu todella vaikealta lopettaa harjoitus kahden tai kolmen tunnin jälkeen, palata päiväkausiksi ihan muiden töiden pariin ja kerätä ajatukseni taas viikon kuluttua. Siksi rakastan harjoitusleirejä.

Opittu unohtuu, ellei sitä kerrata. Aivojen kannalta ihanteellista olisi, jos tunnin mittaisen opiskelujakson jälkeen pidettäisiin vain 10 minuutin tauko ennen ensimmäistä kertaamista. Toinen kertaus pitäisi saada seuraavalle päivälle. Sen jälkeen riittää vajaa viikko jne. Leirillä voidaan kaikki lauantaina opittu kerrata heti sunnuntaina. Muistijälkeä edelleen vahvistava kolmas kertaus tulee leiriä seuraavassa arkiharjoituksessa. (Hmm, juuri siinä harjoituksessa, josta kuorolaisilla on kaikkein matalin kynnys jäädä pois...)

Sitäpaitsi leirillä kuoro on irti arjesta ajallisesti, paikallisesti ja maisemallisesti. Laulajien (ja johtajan) roolit ja tottumukset ovat vahvasti kontekstisidonnaisia, joten leiriolosuhteet vapauttavat tekemään eri tavalla kuin aina muulloin. Leiri on kuin matka – tai vielä parempaa: kuin uni. Ja ennen kaikkea leirillä on AIKAA!

Kuinka paljon kadehdinkaan niitä teatteriohjaajia, jotka saavat harjoittaa yhtä näytelmää viikkokausia joka päivä! Käytettävissään olevan ajan ansiosta he voivat etsiä, muuttaa mieltään, panna näyttelijät improvisoimaan, teettää harjoitteita, keskustella, oivaltaa, sisäistää. Kun näytelmä on ”valmis”, sitä voidaan esittää kymmeniä kertoja, ja tänä aikana tulkinta syvenee edelleen. En tiedä, kuinka relevanttia vertailu teatteriin on, mutta minua vaivaa se, että kuoronjohtajan pitäisi kuulemma tietää harjoituskauden alkaessa, mitä hän haluaa, ja käyttää joka minuutti tehokkaasti näkemyksensä siirtämiseksi laulajiin. Miten käy silloin kuorolaisten luovan potentiaalin?

Niinpä haaveilenkin kuorosta, jonka laulajilla ei ole rajoittavaa muuta elämää, ja ”kuoroluostarista”, johon tämä kuoro voisi sopivin väliajoin vetäytyä viikoksi tai kahdeksi etsimään kaikessa rauhassa, yksissä tuumin, merkityksiä musiikista.

10. tammikuuta 2010

10.1.2010/Juha Holma

Ruumiinavaus teokselle

Säveltäjä analysoi tekstin ja miettii, miten saa sen parhaalla mahdollisella tavalla soivaan muotoon. Muotoon, joka yhtä aikaa tukee tehtyä analyysiä ja tuo siihen jotain lisäarvoa; että sävellys ja teksti olisivat enemmän kuin osiensa summa! Joskus säveltäjä jopa onnistuu tavoitteessaan

Tämän jälkeen tapahtumaketjuun - ainakin tämän blogikirjoituskohderyhmän tapauksessa - sekaantuu henkilö, jota kutsutaan kuoronjohtajaksi. Siis henkilö, joka ymmärtää nuotit ja niihin liittyvät ajoratamerkinnät, joita säveltäjä on auliisti teokseensa merkinnyt: "hilijoo, helevetin kovvoo, naatiskellen, käemäjalakoo emätärkeesti jne." Näitä merkintöjä huolellisesti seuraten saadaan aikaiseksi ihan korvienmukaista musiikkia - ainakin jos Kari Turusen erään ansiokkaan blogin mukaiset tyyliseikat ovat jostain tarttuneet vaatteisiin.

Mutta jos haluamme - ja mehän haluamme(!) - jotain enemmän, joudumme tekemään teokselle ruumiinavauksen! Ilman sitä me vain luemme ääneen säveltäjän kírjoittamaa anatomian oppikirjaa, kenties edes ymmärtämättä lukemaamme! Kaikki sujuu ns. oikein, mutta sitä ei ole itse koettu. Juuri siksi patologin veitsi pitää ottaa siihen johtajan aina kauniiseen käteen. Galileo Galilein intohimolla ja tarkkuudella pitää teokselle tehdä obduktio, jonka ainoana päämääränä on ymmärtää, mitä teos sisällään pitää: mistä se koostuu ja miten eri asiat ovat suhteessa toisiinsa?

Ensimmäinen täysin omin päin tehty selkeän tieteellinen tutkimusmatkani kohdistui suosikkisäveltäjäni Leevi Madetojan jätetyn miehen ahdistuksesta kertovaan Kuljen soittoniekat myötä -teokseen. Ensin kirjoitin osin toisteisen, osin päällekkäisen tekstin "ulos" ja etsin kokonaistunnelmaan risteävät toisenlaiset ajatelmat. Etsin käsiini myös samaisesta unkarilaisen Petöfin runosta tehdyn toisen käännöksen. Sointujen, rytmiikan ja nyanssien analysointi oli jo tutumpaa viiltelyä. Tämä oli kenties vasta ns. lääkintävahtimestarien hommaa, sitten tulin paikalle patologina. Etsin yhteyksiä näille asioille: miksi juuri tuo nyanssi, miksi tuo sumeasti soiva sointu, miksi tuossa taas varsin kirkas? Miksi osa tekstistä on lähes piilotettu muun tekstin alle, vaikka siinä on tärkeä viesti? Vertasin siis omia huomioitani olemassa olevaan teoriaan = säveltäjän tulkintaan, joka ilmenee siis sävellyksenä. Koin omien tulosteni ja teorian yhteyden suorastaan häkellyttävänä kokemuksena.

Jätetty mies palkkaa nousuhumalassa mustalaisorkesterin - ollaan siis Unkarissa - soittamaan iloisesti exänsä ikkunan alla rehvastellen "hyvin menee kuitenkin", kuin Kuju Hyttinen aikoinaan laulussaan. Väliin tulee lause "itken tulipisaroita", joka ei ole kenellekään kuultavaksi tarkoitettu,; ainoa sisällä olevan tunteen verbaalinen ilmaus koko kappaleessa. Iloisen rallatuskohdan sisällä tämä 3 sekuntia on subito pianossa, joka heti aukeaa takaisin forteen ja raikuvaan humalaisen pakkoiloisuuteen. Suomalaiset ja unkarilaisethan ovat sukulaiskansoja...

Edellä vain pieni pätkä tutkimusmatkastani, tai otsikon mukaisesti teoksen ruumiinavauksesta. Matka oli todellisuudessa paljon pitempi ja rikkaampi. Voimme tehdä kappaleen ihan hyvin lukemalla huolellisesti säveltäjän kirjoittamaa ruumiinavauspöytäkirjaa eli nuottia. Kertoaksemme jotain mikä koskettaa meitä itseämme ja sitä kautta myös yleisöä meidän on tartuttava itse veitseen. Silloin vastuu siirtyy myös meille: emme saa ruhjoa ruumista vaan löytää sieltä se sinne piilotettu totuus! The truth is in there!

Juha Holma, lääkärin poika - lähes lääkäri siis itsekin...

P.S. Yllä kirjoitetun obduktion tulos palkittiin aikanaan kilpailussa parhaana pakollisen teoksen tulkintana.

4. tammikuuta 2010

4.1.2010 / Marita Pasanen

Uusi vuosi, uudet kujeet... Loma on opettajalle odotettu ja ansaittu lepoohetki. Muusikolle se tarkoittanee lähinnä biisien vaihtumista päässä. Sukulaiseni ihmettelevät usein ääneen, miksi kuuntelen niin vähän musiikkia. Eivät he voi ymmärtää, että kuulen musiikkia koko ajan! Päässä vaihtuu teos juuri silloin, kun itseä huvittaa. Alitajunta työstää teoksen juuri sellaiseksi, kuin itse sen toivon olevan. Ero normiviikossa ja lomassa on siis se, että lomalla päässä soi uusia säveliä. On siis aika säveltää. Voi tätä riemua!

Kari tuossa muutama viikko sitten kertoi, kuinka olemme etuoikeutettuja saadessamme elää musiikin maailmassa. Niin totta, kuin se onkin, niin naisena ja perheen äitinä sieltä "palaaminen maan pinnalle" saisi olla aika ajoin helpompaa. On lähes mahdotonta saada organisoitua järkevä kauppalista viikon tarpeisiin tai koko kodin suursiivous parissa päivässä, jos päässä sointu hakee oikeaa käännöstä ja seitsemän minuutin sävellys huipennustaan. Joulu tuli ja meni kuitenkin. Moni etukäteen suunniteltu askare jäi toteutumatta, mutta sain laulaa sydämeni kyllyydestä, siinä missä kaikki kuorotkin. Toivon, että siinä samalla toimme joulun moneen ihmissydämeen.

Työpaikallani Keski-Pohjanmaan Konservatoriolla järjestettiin ennen joulua näyttävät konsertit, joihin oli koottu opinnoissaan ahkerimmat. Mukana oli opiskelijoita aivan pienimmistä aina ammattiopiskelijoihin. Sain olla osallisena niissä kaikissa, vaikkakin puheroolissa. Mieleeni jäi erään kollegani kommentti: "Kertakaikkiaan hämmästyttävää, miten monella tavalla musiikki voikaan ilmetä". Se on niin totta! Liikkeissä, rytmeissä, eri korkuisissa äänissä, mitä erilaisimmissa soittimissa, äänten kirjossa... Ja kuinka monta ainutlaatuista ihmistä lavalle asteli määrätietoisesti, silmä palaen. Noina hetkinä voi vain kuunnella ja katsella hiiren hiljaa, kun musiikki käyttää ihmistä välikappaleena.

Tammikuun koulutuspäivät täällä Kokkolassa lähestyy. Tervetuloa sankoin joukoin! Olemme keränneet tarjolle monen moista, juuri tälle alueelle ominaista koulutusta. Monipuolisuutta, kokeilua, uteliaisuutta ja yhteishenkeä täältä ei puutu!

Mitä parhainta ja menestyksekkäintä uutta vuotta itse kullekin!