28. joulukuuta 2009

28.12.2009 / Jussi Mattila

Joulu on kyllä ihan parasta. Puhelin sammuksiin, ainakin 4 päivää poissa koneelta (siksi kirjoitan tätäkin hieman myöhässä) ja - rauhaa. 11 joulukonsertin ja lukuisten pienempien esiintymisten jälkeen tuntui kyllä tosi hyvältä.

Tavoistani poiketen suostuin tekemään hieman hommia jouluaattona. Kävin pienellä savolaiskylällä vanhainkodilla 9 hengen miesryhmän kanssa laulamassa joululauluja perinteisissä aattohartauksissa. Mieleen jäi - poikkeuksellisesti - papin puhe. Tällä kertaa jouluvalmisteluja lahjoineen ei tuomittukaan syvimpään syöveriin vaan tuotiin ilmi se, kuinka tärkeä osa joulua lahjojen antaminen ja saaminen on. Suun ruoka ja juoma ei hukutakaan välttämättä lasta hankeen.

Itsestähän se on kiinni kuinka sikamaista joulua haluaa viettää.

No, nyt joulunpyhät ovat ohi ja mennään kohti uutta vuotta. Ruhtinaalliset 6 päivää vielä lomaa jäljellä ja aikaa valmistella kuorojen tuleva kevätkausi, jollekin kuorolle jo syyskauden ohjelmistot ovat työn alla. Paljon sovitustyötä edessä, lähinnä rytmimusiikkipuolelta, jota ei löydy niin vain valmiina.

Lukaisinpa muuten eräästä alan lehdestä mietteitä, joissa rytmimusiikki - jälleen kerran - pantiin kuoro-ohjelmistossa hieman vähäarvoisempaan asemaan. Sitä kun kuulee esitettävän niin huonosti. Huhhuh. Jos tuota perustetta käytetään, niin taitaisipa aika iso osa perinteisestä kuoro-ohjelmistosta mennä saman pesuveden mukana. Niitäkin kun joskus kuulee esitettävän huonosti.

Olisikohan mukavaa, jos meillä olisi esitettävää musiikkia ja sen tasoa valvova ministeriö? Näinhän oli aikanaan naapurissa.

Vai olisiko mukavampaa antaa arvo sille, että ihmiset haluavat harrastaa laulua - yhä enenevässä määrin?

Musiikin lajista viis veisaan!

23. joulukuuta 2009

23.12.2009/Ruut Kiiski

Joulukonsertit ja lahjat paketissa! Joululoma voi siis alkaa.

En oikein välitä joulusta. Kaikki ihmiset toivovat samaa asiaa, joulurauhaa ja mukavia lomapäiviä rakkaiden ihmisten parissa. Jotenkin meitä on aikojen saatossa kuitenkin huijattu niin, että luulemme joulun saapuvan vasta, kun tietyt ruokalajit ovat pöydässä ja tarpeeksi hienot ja kalliit lahjat on hankittu. Liikaa stressiä ja materiaa minun mieleeni.

Minulle joulun tuovat joulukonsertit. Tänä vuonna johdin kolme ja lauloin kahdessa. Me kuoronjohtajat olemme kai etuoikeutettuja, kun saamme antaa tällaisia antimaterialistisia lahjoja joulun alla. Itselleni on myös erittäin tärkeää päästä välillä laulamaan. On mukava, ettei aina tarvitse olla selin yleisöön! Nuorempana kävin usein jouluaattona siskojeni kanssa laulamassa sairaalassa ja erilaisissa jouluhartauksissa. Silloin en vielä ymmärtänyt antamani lahjan arvokkuutta, mutta myöhemmin olen tajunnut, kuinka suuri merkitys musiikilla monissa tilanteissa on, varsinkin jouluna.

Joulukonserteista kannattaa ammentaa energiaa koko seuraavalle vuodelle! Joulukonserttien tapaan kaikissa muissakin konserteissa tulisi keskittyä luomaan yleisölle elämyksellinen hetki kuoromusiikin parissa, antaa musiikin puhua puolestaan ja olla vahvasti vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Nämä asiat toteutuvat helposti joulukonsertissa, kun laulut ovat tuttuja ja kuorolaisissakin vahvoja tunteita herättäviä.

Näin jouluaaton kynnyksellä ajatukseni ovat kuitenkin jo keväässä. Monta uutta haastetta on edessä, ja uudet ideat ja ohjelmistot pyörivät jo päässä joulurauhasta huolimatta. Tätähän tämä on, kuoronjohtajan elämä, pää täynnä ajatuksia ja ideoita lomista ja juhlista huolimatta. Ehkä sitä vanhempana sitten viimeistään oppii sulkemaan työasiat pois mielestään ja keskittymään vain olemiseen ja rentoutumiseen! Kertokaa te vanhemmat ja viisaammat, kai se ajan kanssa helpottaa?!

Oikein rentouttavaa joulua kaikille!

14. joulukuuta 2009

14.12. Kari Turunen

Tässä sitä taas ollaan. SE viikko. Kolme harjoitusta, kuusi konserttia. Maanantaina AS/Lyran -harjoitus, tiistaina Lumen Valon konsertti Porvoossa, keskiviikkona Näsin Äänin treenit Tampereella, torstaina Lumen Valon tilauskonsertti Uspenskissa ja AS/Lyran -kenraali, perjantaina AS/Lyran -joulukonsertit, sunnuntaina kaksi Lumen Valon konserttia.

Tulee mieleen ihan oikeita töitä tekevä ystäväni, joka katsoi minua säälien ja sanoi, että on se rankkaa kun on leipä tuolla lailla palasina maailmalla. Katsoin häneen hölmistyneenä: tätähän minä olen halunnut, enkä vaihtaisi mihinkään muuhun. Minähän olen etuoikeutettu: minä saan lentää. Olla todellisuuden tuolla puolen monta kertaa viikossa, sulautua ääneen, kulkea sävelten aalloilla. Saan kokea sen ihmeen, kun kuoro ylittää yksittäisten jäsentensä kyvyt moninkertaisesti.

Mitään tuollaista en tietenkään sanonut. En oikein uskonut, että hän olisi ymmärtänyt, vaikka onkin älykäs ja humaani, taidetta arvostava ihminen. Uskoisikohan hän, etten millään tavalla kammoksu tätäkään viikkoa? Eihän yksi harjoitus tai konsertti, edes pari päivässä oikeastaan ole niin kauhean paljon. Muita hommia ei oikeastaan ole jäljellä. Ohjelmistot ovat joulun aikaan tavanomaisia vähän helpompia, suuri osa teoksista on tuttua aiemmilta vuosilta, laulajat ovat väsyneitä, mutta hyväntuulisia ja yleisö herkempää ja kiitollisempaa kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta. Minusta tuntuu, että tällä viikolla saan taas lentää.

Mitä se lentäminen oikein on? En tiedä itsekään ihan tarkkaan. Se liittyy varmaan jotenkin siihen hetkeen kun tietoinen ja alitajuinen kohtaavat, kun muuri niiden välillä alkaa vuotaa. Siinä on jotain unenomaista, mutta samalla se on valtavan tietoista. Ajan kulku muuttuu, sitä ehtii jossain hetkessä ajatella ja tehdä käsittämättömän määrän asioita. Jokainen hetki kestää valtavan pitkään, mutta tunti on aivan olemattoman lyhyt aika. Sitä on yhtä aikaa lujasti kiinni ajassa ja paikassa ja samalla yhtä lujasti irti niistä.

Minulle tuo tila on helpoin saavuttaa johtaessa. Se saattaa johtua siitä, että johtaminen on niin abstraktia, ajatuksen saattamista näkyväksi käsin. Se, jos mikä, on katoavaa. Kun kädet ovat piirtäneet ilmaan kuvionsa, se kaikki on lopullisesti kadonnutta. Niiden eleiden kaikuna kuulemme hetken ääntä, sitten sekin on poissa. Se, että tällaisella katoavalla toiminnalla voi olla niin voimakkaita vaikutuksia ihmisiin, on minusta ihme. Ihme, jonka haluaa kokea yhä uudelleen.

7. joulukuuta 2009

7.12.2009 / Dani Juris

On maanantai-iltapäivä ja noin kello kahden aikaan kännykkääni saapuu seuraava tekstiviesti tuntemattomasta numerosta: “Moi Dani! Koirani astui eilen ampiaisen päälle ja joudun viemään hänet tänään näyttämään tassuaan eläinlääkärille. En siis ehdi harjoituksiin!” Viestin perässä ei ole nimeä ja joudun arvailemaan, kuka on juuri ilmoittanut poissaolostaan. Vasta viikon päästä, kun kyseinen henkilö on taas paikalla, saan tietää, kenen koiralle tapahtui ikävästi! Toisena viikkona saan puhelun tuntemattomalta numerolta ja tällä kertaa kyseessä on tiedostelu mahdollisesta esiintymisestä syntymäpäiväjuhlilla. “Sain numerosi Minnalta!”, tehokkuutta uhkuva naisääni esittäytyy. Kuka niistä kaikista Minnoista? Mistä kuorosta on kysymys? Hieman nolostuneena joudun asettamaan pari tarkentavaa kysymystä ja leikkiä salapoliisia, ennen kuin olen oikeilla raiteilla.

Kuoronjohtajat ovat työssään tekemisissä yhteensä varmasti yli satojen ihmisten kanssa. Omissa vakituisissa kuoroissani laulaa tänä syksynä yhteensä 50 laulajaa (ensi tammikuusta alkaen noin 90). Kun lasketaan vielä sijaisuudet mukaan sekä kausittaiset projektit, määrä vähintäänkin tuplaantuu. Kuoroilla on yleensä hallitukset, jotka hoitavat käytännön asioita sekä kuorolaisten tiedottamista, mutta usein kuoronjohtaja on kuitenkin se, jolta kysytään asioita. Onhan hän kuitenkin kuoron merkittävin keulahahmo rivikuorolaisten näkökulmasta. Mitä kevätkonsertissa lauletaan? Muistathan, että joudun olemaan ensi viikon työmatkan takia poissa? Saanko kuitenkin tulla konserttiin? Mikä on esiintymisasuna? Eikö ne huivit voisi tällä kertaa jättää pois? Tuttavapiirissäni on ensi viikolla hautajaiset, pääsisiköhän joku porukka kuorosta sinne laulamaan? Olen kadottanut konserttiohjelman, voisitko lähettää sen uudestaan?

Onneksi rakastan kaikenlaista järjestelmällisyyttä, listojen tekemistä ja ylläpitämistä sekä kuorolaisten tiedottamista. Tämän takia menetän hermoni hyvin harvoin siitä, että kuorolaiset kyselevät tai ilmoittavat minulle samoja asioita useaan kertaan. Usein se, että ollaan yhteydessä suoraan johtajaan, kertookin mielestäni kuorolaisten liikuttavasta velvollisuudentunnosta. Kun Kamarikuoro Kaamos osallistui viime syksynä Harald Andersén –kamarikuorokilpailuun, kännykkäni soi jatkuvasti kilpailua edeltävinä päivinä. “Ajattelin vain varoittaa, että minulle on nyt tullut todella isoja ongelmia ylihuomisen harjoituksen kanssa, mutta yritän järjestää asian parhaani mukaan.” Muutaman tunnin jälkeen sama henkilö lähettää tekstiviestin: “Pääsen harjoituksiin!” Seuraavaksi saan puhelun myymäläpäälliköltä, jonka henkilöstöstä puolet ovat sairastuneet sikainfluenssaan. “Olen siitä vastuussa, että kauppa pysyy auki, mutta yritän järjestää asian jotenkin!” Ja kuinka ollakaan, kyseinen myymäläpäällikkö on harjoituksissa paikalla ja laulaa soolonsa kunnialla.

Sitten tulivat itse kilpailupäivät, ja finaalipäivänä moni kuorolainen oli epätietoinen päivän kulusta. Puhelin soi jatkuvasti (olen hyvin huono puheluiden hylkäämisessä silloinkin, kun olen vihdoin viimein ehtinyt S-marketiin tekemään ruokaostoksia). Selitän ainakin viidennen kerran puhelimeen, että en edelleenkään ole kuullut mitään uutta kilpailun järjestäjiltä, mutta olenhan luvannut tiedottaa asiasta mahdollisimman pian. Akku piippaa uhkavasti tyhjyyttään. Olen epähuomiossa korottanut ääntäni ja kassalle saapuu kärttyisä kuoronjohtaja maksamaan maitonsa.

Aina, kun se on mahdollista, toivon kuorolaisten ilmoittavan poissaoloistaan suoraan minulle joko sähköpostilla tai tekstiviestillä. Kuten tästä kirjoituksesta voi päätellä, linjavedolla on sekä hyviä että huonoja puolia. Voi olla, että tulen jatkossa siirtämään enemmän vastuuta läsnäolon huolenpidosta stemmaviskaaleille, mutta toistaiseksi olen tyytyväinen ratkaisuun. Sitäpaitsi olen pohtinut, että aktiivinen yhteydenpito yksittäisiin kuorolaisiin luo ryhmähenkeä paremmin kuin etäinen kuoronjohtaja, jonka puhelinnumero on salainen ja joka ei koskaan vastaa kuorolaisten jatkuvasti toistuviin kysymyksiin, koska hänellä on niin paljon muuta.

Myös aikuiset ihmiset tarvitsevat kuoronjohtajaa neuvojakseen ja tuekseen silloinkin, kun johtaja on kuoron keski-iästä puolet nuorempi. Kuorolaiset toisaalta ymmärtävät, että heidän johtajallaan on muitakin kuoroja, mutta toisaaltahan jokainen kuoro haluaa olla juuri se kaikista mielekkäin ja tärkein kuoro samalla tavalla kuin lapset, jotka kilpailevat vanhempiensa huomiosta. Olenkin oivaltanut tätä kirjoittaessani, että tuntematon kuorolainen, joka kertoo joutuvansa olemaan tärkeästä harrastuksestaan poissa koiransa takia, tuntuu minullekin paljon läheisemmältä kuin tuttu laulaja, joka on poissa harjoituksista ilmoittamatta siitä kenellekään mitään.