25.10.2009 / Ruut Kiiski

On aina mukava lukea näitä blogikirjoituksia ja huomata kuinka johtajilla on hyvin samanlaisia ajatuksia ja ongelmia. Kuoronjohtajan työ voi olla yksinäistä, joten itselleni on ollut tärkeää huomata, että joku muu voi miettiä tismalleen samoja asioita oman kuoronsa kanssa kuin minä. Kiitos kaikille hyvistä kirjoituksista! Vaikka en koskaan olekaan kommentoinut julkisesti mitään kirjoitusta, on ne aina herättänyt paljon uusia ajatuksia! Haastankin nyt juuri sinut kommentoimaan ja jatkamaan keskustelua. Olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin ajatuksia!

Viimekertaisessa blogissani pohdin tulevia mestarikursseja ja sitä, miten tulen niistä selviämään. No, nyt on kolmen mestarin opit taskussa ja täytyy sanoa, että paljon jäi käteen. Mutta merkittävimmät opitut asiat olivat yllättäviä. Johtamiseni näyttää varmasti aika lailla samalta kuin ennenkin, enkä edelleenkään hihku riemusta venäläistä kuoromusiikkia kuullessani, vaikka opinkin sitä suuresti arvostamaan!

Viikko Itävallassa 20 muun kuoronjohtajan ja -laulajan kanssa opetti minulle yhden tärkeän asian. (Opin toki myös paljon johtotekniikasta, laulamisesta, kulttuureista, musiikista, ihmisistä ja itävaltalaisista kansantansseista ja viineistä!) Jos haluaa löytää vastauksia elämän eri ongelmiin, paras ratkaisu on ottaa niihin etäisyyttä.

Suomi on pieni maa. Meitä kuoronjohtajia ei ole täällä montaa. Kun lähdin hetkeksi muualle, sain huomata, että Suomen ulkopuolella on paljon elämää, samaa ammattia harjoitetaan joka puolella maailmaa, ja kaikille meille johtajille on tilaa! Tulin tietoisemmaksi omasta tavastani olla johtaja. Ja kun palasin Suomeen, uskalsin ensimmäistä kertaa seitsemän opiskeluvuoteni aikana hypätä hetkeksi pois kyydistä ja keskittyä vain omaan työhöni ja kuoroihini. Kaiken tämän ansiosta koen pitkästä aikaa olevani hyvä johtaja. En vertaa itseäni koko ajan muihin, vaan tiedän, että riittää kun itse hoidan oman työni hyvin. Haluan ehdottomasti käydä kursseilla ja oppia lisää, mutta en voi silti olla muuta kuin oma itseni. Suosittelen siis kaikille pientä irtiottoa arkirutiineista!

Kuorojeni joulukaudet on korkattu ja taas sitä mietitään, miten pitäisi lausua ”En etsi valtaa loistoa” kappaleen sanat oikein. Onko se ”saajjouluihana” vai ”saajouluihana”? On se suomen kieli vaikeaa näin natiivillekin! Jos jollain on muuten kysymykseen virallinen vastaus niin vastatkoon tähän kirjoitukseen! Joulukonserttien lähestyessä, mietin, miten saisin ihmiset valitsemaan kymmenistä kuorojen joulukonserteista juuri sen minun kuoroni konsertin. Minkälaiseen käärepaperiin sitä konsertin kietoisi... Tunnelmahan tuntuu olevan monelle joulukonsertin tärkein asia. Tottakai haluan, että musiikki olisi aina ensiluokkaista mutta haluaisin myös, että kuorojeni talous pysyisi tasapainossa. Ja olisi mukavaa, että meidän konsertissa olisi ”sitä jotain” mitä kukaan muu kuoro ei pysty tarjoamaan! Näissä joulutunnelmissa jatketaan...

19.10.2009 / Kari Turunen

Huoneestani aukeaa näkymä Gianicolo-kukkulan yllä kulkevalle tielle. Villa
Lanten paraatinäköala on talon toisella puolella: loggialta ja parvekkeelta
avautuu näkymä koko historiallisen Rooman ylle. Ilma on tänään raikas ja
syksyisen kirpeä, joten kaupungin yllä lämpiminä päivinä leijuva
saastepilvi on kadonnut. Näkymä on edelleen, kahden viikon totuttelunkin
jälkeen, päätähuimaavan kaunis.

Suurimman osa päivistä olen kuitenkin istunut huoneessani kannettavan
tietokoneeni ääressä tai nenä kirjassa ja metsästänyt jotain sellaista,
mitä ei ole olemassa: ääniä 1500-luvun loppupuolelta. Turhautumisten
joukkoon on onneksi mahtunut myös paljon oivalluksen hetkiä. Olen tullut
siihen tulokseen, että tehtäväni on mahdoton, muttei kuitenkaan mieltä
vailla.

Yksi asia, johon olen palannut kerta toisen jälkeen, on kirjallisen ja
suullisen perinteen outo liitto. Olen alkanut epäillä, että kulttuurimme
vahva kirjallinen painotus saa meidät olettamaan, että musiikki on
syvimmältään kirjallinen traditio – teosten, nuottinippujen ketju. Notaatio
on kuitenkin äärettömän viitteellinen kieli, joka ilmaisee vain kaksi
parametria (säveltaso, sävelten kesto) edes kohtuullisen tarkasti. Kaiken
muun osalta, meille on tarjolla yleensä vain epämääräisiä vihjeitä.

Edes tarkasti määritellyt osiot eivät viime kädessä ole kovinkaan
tarkkoja. Kaikki tietävät miten omituiselta kuulostaa midi-versio
sävellyksestä: rytmien joustamattomuus kuulostaa lähinnä koomiselta. Sama
koskee sävelkorkeuksia. Jos luonnonpuhtaita sointuja tai vibratoa
alettaisiin merkitä nuotteihin, lopputulos olisi monimutkaisuudessaan
jokseenkin mahdotonta luettavaa. Edes mekaanisen täsmälliseltä näyttäviä
metronomilukemia ei ole tarkoitus toteuttaa, hmm, mekaanisesti.

Mistä me tiedämme tämän? Mistä me tiedämme sen, pitääkö nuotit esittää
legatossa tai non-legatossa, täyteen mittaan tasapaksuina venytettyinä,
lopusta kevennettyinä vai kenties keskikohtaansa voimistuen ja siitä
vaimentuen? Minun käsittääkseni siksi, että meillä on tukenamme suullinen
(korvallinen?) perinne: me tiedämme miltä musiikin pitää kuulostaa siksi,
että me olemme tottuneet kuulemaan sitä sellaisena. Siksi nuottikirjoitus
avautuu meille rikkaana virtana ideoita säveltasoista tunneilmaisun
luonteeseen.

Toisin kuin olen aiemmin ajatellut, suullinen perinne on ensisijainen.
Hyvä esimerkki on vaikkapa pop-musiikki. Kuunnelkaapa vaikka Rihannan
Unfaithful (rakastan hienoja pop-lauluja!) ja miettikää miltä lauluosuus
näyttäisi mahdollisimman täsmällisesti nuotinnettuna kaikkine koruineen,
koukkauksineen ja rytmisine joustoineen. Lisätkää vielä kaikki oleellinen
sointiväriin ja dynamiikkaan liittyvä informaatio. Jos sellainen nuotti
annettaisiin tyyliä tuntemattomalle, nuotilukukykyiselle laulajalle,
luuletteko, että tulos olisi lähellä alkuperäistä versiota? Korvakuulolta
sen hallitsee jokainen vähänkin taitava Idols-kisaaja.

Ajatelkaa jos 200 vuoden päästä kaikki äänitetty tieto 1970-luvun
musiikista olisi kadonnut ja aikakauden soittimet olisivat vaipuneet
unholaan muutamaa museokappaletta lukuun ottamatta. Joku propellihattu
löytäisi arkistoista Beatles-nimisen kirjan, jossa on Paul McCartney ja
John Lennonin sävellyksiä lauluäänelle ja pianolle. Melodia menee niissä
huomattavasti korkeammalle kuin toisen vanhan musiikin kauden, romantiikan,
edustajan Franz Schubertin lauluissa. Tutkija varmasti olettaisi
kontratenorien olleen valtavan suosittuja 1970-luvulla. Jossain vaiheessa
toinen musiikkitieteilijä löytäisi aikalaiskuvauksen Beatles-yhtyeen
konsertista ja osoittaisi, että tämähän kuulosti ihan toiselta kuin on
kuviteltu. Vanhan musiikin yhtyeet alkaisivat rakentaa sähkökitaroita
kuvien ja museosoittimien perusteella ja opetella toisaalla oppaissa
opetettuja sointuja. No, osaatte kuvitella lopputuloksen.

Miksi me sitten kuvittelemme osaavamme esittää ns. vanhaa musiikkia niiden
viitteellisen notaation avulla? Siksi, että meillä on olemassa suullinen
(korvallinen) traditio. Se on totaalisen moderni traditio, joka sopii
nykyihmisen korville. Se on elävä ja muuntuva traditio. Se ei ole sama kuin
450 vuotta sitten – se saattaa jopa olla valtavan kaukana siitä - mutta se
on ainoa, mitä meillä on. On tärkeä ymmärtää, että se sitoo ja ohjaa meitä,
mutta yhtä tärkeä on ymmärtää, että se muuntuu koko ajan. Eikä se
tietenkään koske vain vanhaa musiikkia. Ei tarvitse kuin kuunnella
1900-luvun alkupuolen levytyksiä huomatakseen, että emme me oikeasti pyri
romantiikan ajan musiikin tulkinnoissamme alkuperäisyyteen, vaan siihen,
mikä tuntuu meistä hyvältä, jopa oikealta.

Mitä järkeä sitten on selvitellä 1500-luvun esittämiskäytäntöjä? En vielä
tiedä, mutta minulle on ehkä muodostumassa jonkinlainen ajatus, jonka näen
vielä kuin harson läpi. Ehkä se jollain liittyy siihen, että silloin kun
musiikki ja sen alkuperäinen esitysmalli kohtaavat, saattaa tapahtua jokin
kirkastuminen. Vähän samaan tapaan kuin Beatles sähköisen yhtyeen
esityksenä voisi valaista She loves you -laulun paremmin kuin kontratenorin
ja pianistin yhteistyö. Ehkä jokin vähän vaatimattomampi oivalluskin
saattaa antaa meille uusia mahdollisuuksia kuulla kaukaisia ääniä menneestä
uusin korvin.

Kari Turunen

12.10.2009 / Dani juris

Maanantai-ilta ja kello on 23:23.
Viikko on alkanut todella hienosti! Aamulla opiskelin itsekseni ja iltapäivällä johdin kahdet kuoroharjoitukset: ensin oma naiskuoroni Diafonia harjoitteli joululauluja, jonka jälkeen vierailin Meilahden kamarikuoron harjoituksissa. Kuoro esittää yhdessä Kamarikuoro Kaamoksen ja Storia-orkesterin kanssa Mozartin Requiemin johdollani tuomiosunnuntaina. Teos on minulle kuorolaisena jo entuudestaan erittäinkin tuttu, mutta nyt on ensimmäinen kerta, kun pääsen tutustumaan Requiemiin johtajan näkökulmasta!

Loppuviikko näyttää kutakuinkin tältä:
tiistai:
-Luento: Suomalaisen kuoromusiikin historia. Jaakko Mäntyjärvi on suunnitellut erinomaisen kurssin, jota varten on helppo herätä aikaisin aamulla (kahvi mukaan R-talon kuppilasta)
-Säveltapailutunti T-talolla. Hauskaa sekin!
-Kaamoksen harjoitukset. Laulamme Mozartia ja Bachia. Jee!

keskiviikko:
-Sibelius-Akatemian kuoronjohdon opetus. Suunnitelmissani on harjoittaa ja johtaa vokaaliyhtyeelle viimeistä Hugo Wolfin kuudesta hengellisestä laulusta. Teos on upea. Välillä tuntuu, että uusien "vanhojen" teosten löytäminen, tutkiminen, laulaminen ja johtaminen on parasta kuoronjohtajuudessa!
-Koottu lauluyhtye harjoittelee kotonani Vittorian Requiemiä. Tulostin nuotit tänään ja tutkin huomenna tenoristemmaa, jos vaan ehdin.

torstai:
-Sibelius-Akatemian kuoronjohton opetus. Ks. yllä.
-Pikapäiväunet kotona (!) Aivot narinkkaan, kirja käteen ja peiton alle.
-Työväenopiston yhtyelaulukurssi. Harjoittelemme adventtikonserttiohjelmaa (jonka olen muuten saanut jo suunniteltua!).

perjantai
-olen kutsunut ystäviä illanviettoon

lauantai:
-Lahden oopperakuoron harjoituspäivä - yllätys - Lahdessa
-Illalla Kaamoksen 2v -syntymäpäiväjuhlat Luft-nimisessä baarissa. JEE!

sunnuntai:
-Aamulla 4 herätyskelloa soimassa.
-Messuesiintyminen Virma Ensemblen kanssa Munkkivuoren kirkkoherran eläkkeellejäämisjuhlamessussa. Laulan soolon.
-Illalla pesutupa.


Paljon on hommaa, mutta vapaatakin välillä. Tässä vaiheessa syksyä vielä tuntuu siltä, että kuoronjohdon opiskelu ja kuorojen kanssa työskentely on aivan mahtavaa!

4.10.2009 / Mikko Sidoroff

Haja-ajatuksia Valtion raiteilta

Edessä Helsinki, takana Turku. On torstai. Kello on 21.12. TYY:n (Turun Ylipiston Ylioppilaskunnan) Kuoron harjoitukset onnistuneesti takana. Nyt oli kolmannet harjoitukset ja täytyy sanoa, että menetin heille sydämeni heti. Harvoissa paikoissa tapaa niin valloittavia, valoisia ja valovoimaisia ihmisiä, kuin tässä kuorossa. Harjoituksista lähtee aina sekä riemumielillä, että suru puserossa. Suru siksi, koska baariin ei voi läheskään aina harjoitusten jälkeen lähteä seuraavan aamun 09:00 herätyksen takia.

Valtion rautatiet tulevat minulle tänä syksynä erityisen tutuiksi. Turun viikoittaisen reissauksen lisäksi aloitin kuoronjohdon opettajan sijaisuuden Joensuun yliopistossa, jossa minulla on oppilainani seitsemän tulevaa ortodoksikanttoria. Kerran kuussa käy tieni siis Pohjois-Karjalaan. Farkkuja en verkkareihin kuitenkaan vaihda!

Näiden kahden pestin lisäksi syksyäni täyttää Kamarikuoro Addiction äitiyslomasijaisuus Helsingissä, Kamarikuoro Krysostomoksen kuoroleirit, sävellystilaus eräälle kuorolle, sekä tietenkin opinnot. Kyllähän tämä pistää vähän miettimään, onko tässä yhdelle kuoronjohtajalle vähän liikaa...

”Nuorena sitä jaksaa”, sitä sanotaan. Olen oikeastaan aina vihannut tuota fraasia, vaikka tiedänkin, että ne kaikki ”vanhat ja viisaat”, jotka sen sanovat, sanovat sen vilpittömästi, pahaa tarkoittamatta. Mutta mitäs sitten, kun ei joskus jaksakaan?

Isäni sanoi minulle ollessani lapsi: ”Kohtuus on aina vähemmän, kuin tekisi mieli.” Yleensä tämä fraasi ilmoitettiin, kun asia koski karkin tai muun makean syömistä. Yhtälailla sen voisi sitoa mihin tahansa muuhun, myös työntekoon.

Me kuoronjohtajat olemme kautta aikain olleet enemmän tai vähemmän stressaavaa ihmissorttia. Työtarjouksista ei kieltäydytä, koska freelance-luonteisen työn mentaliteettiin se ei kuulu. Keikkaa pitää heittää, jotta saisi uutta keikkaa, jotta saisi rahaa, jotta saisi ruokaa.. Tämä on kierre, joka saattaa jossain vaiheessa kostautua tavalla, joka on yksi maailman kauheimmista asioista:

Jos jostain asiasta olen varma, niin siitä, että MINÄ-OLEN-KUORONJOHTAJA-JA-MINÄ-RAKASTAN-TYÖTÄNI. Mutta entä sitten, kun minusta alkaakin tuntua, etten ole kuoronjohtaja ja alankin vihata työtäni? Kamalaa! Sitä tunnetta en halua koskaan kokea, sitä kamalaa loppuun palamista, joka syö pohjan kaikelta olemiselta.

Meidän tulisi aina muistaa, että työ, musiikki, kuorot, kaikki nämä ovat elämää rikastuttavia lahjoja, joita meidän tulee vaalia rakkaudella ja sydämellä. Samalla työn funktio on antaa voimaa ja tarkoitusta ylipäätään elämään. Se, että hukutamme itsemme työn harmaaseen massaan, tukahduttaa luovuutemme ja jäljelle ei jää tyhjän kuoremme lisäksi mitään.

No, olenko sitten itse paras ihminen neuvomaan ketään, kun kalenteria katsoo? Enpä juuri. Voinen kuitenkin sanoa, ihme ja kumma, juuri tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni. Takana on ihanat treenit, joissa saimme paljon aikaan. Ensi viikolla taas uusi viikko uusien haasteiden kera. Ehkäpä sitä oikeasti nuorena jaksaa enemmän…