28. kesäkuuta 2009

Kari Turunen / 28.6.2009

Menestys ja totuus

Kuoroni Akademiska Sångföreningen ja Näsin Ääni osallistuivat kesäkuun alussa Tampereen Sävelen kuorokatselmukseen. Ensimmäisen ryhmän esiintymistä edeltävä yö meni vähän sängyssä pyöriskelyksi. Kirjoitin heti herättyäni ajatuksia ylös. Vaikka silloin kirjoitin lähinnä omaksi ilokseni, ajatettelin kuitenkin jakaa nuo tuntemukset. Tämä puoli kuoronjohtajan työstä kun ei yleensä ikinä ole esillä.

Torstai 4.6.

Nukun yleensä hyvin. Tämä yö meni pyöriskellessä ja outojen unien parissa. Unet liittyivät Tampereen Säveleen, jossa kaksi kuoroani esiintyy katselmuksessa: Näsin Ääni tänään ja Akademen huomenna.

Unet olivat, kuten uneni yleensäkin, yhtä aikaa hyvin realistisia ja täysin surrealistisia. Ensimmäisessä edesmennyt Erkki Pohjola iloitsi esitysten monimutoisuudesta heittämällä kuperkeikkoja. Toisessa kollegani Timo Nuoranne (joka tietääkseni ei liity tämänvuotiseen Säveleen millään lailla) valmistautui kuoronsa kanssa lavalle menoon. Timon esiintymisasu oli hyvin balleriinamainen lyhyine hameineen ja valkoisine sukkasousuineen. Muistan unessani kiinnittäneeni huomiota siihen, että Timo on aika timmissä kunnossa.

Kolmas katkelma, jonka muistan, liittyi myöskin vuoron odotteluun. Edellinen kuoro, jonka tunnistin venäläiseksi, oli luonut lavalle Star Trek -maailman valtavine lavasteineen ja näyttävine valoshowneineen. Heräsin ennen kuin kuoro ehti lauluun asti.

Kilpaile siinä nyt tuollaisten kanssa.

Olen tosi iloinen molempien kuorojeni kehityksestä kohti katselmusta. Molemmat osaavat ohjelmiston ulkoa ja meillä on kerrankin ollut aikaa hioa yksityiskohtia. Silti, kuten unistani voi päätellä, olen aika jännittynyt. Epävarmuus itsestä ja omasta mausta hiipii puseroon kuin vaivihkaa. Onko ohjelmisto muiden mielestä ollenkaan onnistunut? Puuttuvatko tuomarit niihin puutteisiin, jotka tiedän vielä vaanivan esityksissä? Mitä jos kukaan ei pidäkään kuorojeni soinnista, vaikka itse olen aika tyytyväinen? Mitä jos ylitämme 15 minuutin kokonaisajan (ainakin AS:n kohdalla aika todennäköistä...)?

Kai tämä epävarmuus kuuluu asiaan, mutta ei se silti helppoa ole. Kilpailutilanne on siitä rankka, että altistaa itsensä kollegoidensa julkisen arvioinnin kohteeksi. Ja vaikka kuinka tiedostaisi tuomarien yksilöllisyyden, tilanteeseen lataa helposti jonkinlaisen objektiivisen arvioinnin olettamuksen. Vaikka kyseessä on vain muutaman ihmisen pikainen arvio kuoron yhdestä lyhyestä esiintymisestä, sitä helposti lankeaa ajatukseen, että arvio (oli se menestys kisassa tai myöhemmin saatava kirjallinen palaute) kertoo jotain lopullista niin kuoron kuin minunkin kyvyistä.

Olen osallistunut kuoroineni noin 15 kilpailuun urani aikana, joten ei tämä ole minulle mitään uutta. Välillä on tullut menestystä, välillä ei, mutta aina olen ja olemme selvinneet hengissä. Kuoroni ovat kehittyneet jokaisen kilpailun myötä, oli sitten kyse menestyksen kasvattamasta itsetunnosta tai menestymättömyyden käsittelyn vahvistamasta yhteishengestä. Tai yksinkertaisesti valmistautumisprosessista: siitä intensiteetistä, jonka kilpailuun valmistautuminen tuo tulleessaan tai mahdollisuudesta hioa keskittyneesti muutamaa teosta ja kuoron sointia niissä.

Tuon kasvun takia sitä kai altistaa itsensä tälle rääkille kerta toisensa jälkeen. Sitä paitsi, se adrenaalihumala, jonka kisatilanne antaa, on kokeneellekin kuoronjohtajalle aika ainutlaatuinen.

Sitä paitsi, rationaalisella tasolla tiedän, etten ole liikkeellä yksin: kuorolaiset eivät ikinä ole syyttäneet minua menestymättömyydestä. Enkä osaa oikein kuvitella, että tuomaristokaan oikeasti ottaisi minua hampaisiinsa. Kilpailujen luonteeseen vain kuuluu niin toivo menestyksestä kuin pelko menestymättömyydestä. Sankaruuden unelmia ja kuolemanpelkoa.

Ja kuoroilleni sitten yritän näyttää itsevarmalta, rauhalliselta ja aikuiselta. Mitähän laulajat näkevät?

Katselmus meni molempien kuorojen osalta hyvin: kuorot lauloivat oikeastaan juuri niin hyvin kuin oli kohtuullista odottaa. Tuomaristokin piti (epäilyistäni huolimatta) kuulemastaan. Näsin Ääni sai yhden kultaleiman ja Akademiska Sångföreningen oli yksi kolmesta kuorosta, joka sai kolmen kultaleimaa. Ehkä juuri siksi uskallan liittää tähän otteen Sävelen aikoihin lukemastani kirjasta (J.M. Coetzee: Diary of a Bad Year). Coetzee laittaa sanoiksi sen, mihin olen aina uskonut.

Taiteiden eduksi on kuitenkin sanottava, että vaikka jokainen taiteilija pyrkii parhaaseen, yritykset esittää taiteet kilpakenttinä ovat menestyneet huonosti. Liike-elämä rahoittaa mielellään taidekilpailuja, samaan tapaan kuin se vielä mieluummin kaataa rahaa kilpaurheiluun. Mutta, toisin kuin urheiluihmiset, taiteilijat tietävät, että kilpailu ei ole itse asia, vaan julkisuudelle uhrattu sivutapahtuma. Taiteilijan silmät eivät ole viime kädessä kilpailussa, vaan totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa.

Kari Turunen

21. kesäkuuta 2009

Dani Juris / 21.6.2009

Kirjoitan tätä blogikirjoitusta junamatkalla Wienistä Graziin, jonne olen lähdössä lomalle tapaamaan entisiä opettajiani ja rakkaita opiskeluystäviäni, istuskelemaan lempikahviloissani ja –baareissani, kuuntelemaan taideyliopiston järjestämiä kuorokonsertteja, ostamaan halpoja nuotteja ja syömään maailman parasta suklaata sekä persikkajugurttia. Poimintoja tähänastisesta matkaseurasta: suomalainen perhe, jonka tunnisti identtisistä sienimuotoisista kampauksista, sekä bulgarialainen nainen, joka lennolla Helsingistä ylpeästi kertoi minulle poikansa omistamasta kebab-pizzeriasta Seinäjoella. Sää on aurinkoinen, perinteinen matkasämpylä Anker-leipomosta yhtä maukasta kuin aiemminkin, ja junasta avautuvat maisemat Itävallan kauneimpia. Kevyt olo mielessä ja adrenaliinin virtaus suonissa merkitsevät vain yhtä asiaa: lomaa!

Loma ei kuitenkaan tuntuisi yhtä makealta ilman sitä edeltäviä ponnistuksia. Kevätkauden loppu tuo kuoronjohtajienkin elämään säpinää jos toistakin. Kun käsiohjelmien tulostus lykätään toiveikkaasti konserttia edeltävälle tunnille, kaksi tenoria katoaa vuodeksi työharjoitteluun ja opiskelijavaihtoon, tunnin sisällä pitäisi vaihtaa esiintymisasu toiseen, löytää pukupussi ja katsoa kalenterista, mitkä olivatkaan päivän koordinaatit, syntyykin monenmoista hetkeä, jossa itse olen turvautunut isoäitini yksiselitteiseen elämänohjeeseen: ”Just keep smiling!”. Päivän välttämätön ruokailu muuttuukin tragikoomiseksi painajaiseksi, kun Sibelius-Akatemian ruokalan ”ruokaisa lihapata” tarkoittaakin käytännössä niin sitkeitä lihapaloja, että paksujen ja läpinäkymättömien serviettien kulutus nousee huippulukemiin. Aina ei voi voittaa!

Kuluneena keväänä johdin kolmea kuoroa ja lauloin yhdessä, opiskelin kahdessa korkeakoulussa, osallistuin kansainväliseen kuoronjohtokilpailuun, ohjasin lauluyhtyettä ja lauloin itsekin sellaisessa, ja imuroin silloin tällöin asuntoani Helsingin Kalliossa. Täysin uusia kokemuksia olivat osallistumiset kahteen kuorotapahtumaan: Vaasan kuorofestivaaleihin sekä Tampereen Säveleen. Vaasa osoittautui kaupunkina yllättävän houkuttelevaksi ostoskeitaaksi, mikä vaikuttikin osaltaan siihen, että me ”krysisläiset” (kyse on tietenkin Kamarikuoro Krysostomoksesta) jouduimme aika usein kiirehtimään harjoituksiin ja konsertteihin – tietenkin terassin kautta. Tampereen-reissu oli oman ”kuorobabyni” Kamarikuoro Kaamoksen ensimmäinen virallinen matka Kehä III:n ulkopuolelle, ja se oli kaikenkaikkiaan niin onnistunut ja ikimuistoinen tapahtuma kaikille ihanille kaamoslaisille, etten saanut ylpeää hymyä pyyhittyä naamaltani moneen päivään.

Rintaa oli syytä röyhistää myös toisen 2007 perustetun, Helsingin Diakoniaopiston ”Diafonian” ensikonsertin jälkeen. Toteutimme konsertin yhteistyössä hurmaavien Helsingin Naispoliisilaulajien kanssa (kyselin, onko heillä paljonkin yhteistyötä miespoliisilaulajien kanssa, mutta he vain pyörittelivät silmiään), ja diafonialaiset johtajineen olivat konsertin jälkeen aivan ylikierroksilla. Kuoronjohtamisessa parasta on ehdottomasti yksittäisten kuorolaisten kehityksen ohjaaminen ja seuraaminen. Miten valtava määrä iloa ja positiivista energiaa syntyykään siitä, kun kaikki kuorolaiset uskaltavat rohkeasti heittäytyä musiikin virtaan, unohtaa yhdeksi illaksi kaikki suorituspaineet ja arjen huolet, ja Karjalan Kunnailla kajahtaa sykähdyttävänä kuulijoiden korviin!

Karjalasta lauloi myös Helsingin suomenkielisen työväenopiston Helsinkikuoro kevätkonsertissaan, johon sisältyi paljon haikeutta. Olin muutamaa viikkoa aiemmin ilmoittanut kuorolle, että minun oli aika uhrata jokin töistäni opiskelu- ja vapaa-ajalleni, ja löytää kuorolle uusi johtaja, joka innostaisi, ohjaisi, opettaisi, ja jatkaisi yhdessä tekemäämme työtä. Helsinkikuorolaiset ottivat uutisen hiirenhiljaa vastaan ja vilkuilivat vakavannäköisinä toisiaan. Jonkun nuotit lehahtivat kansiosta lattialle. En ole aiemmin joutunut vastaavaan tilanteeseen, ja helppoa se ei ollut. Konsertissa oli tippa linssissä, kun kuorolaiset lauloivat minulle jäähyväislauluna oman suomennoksensa irlantilaisesta ”Danny boy”:sta. Päätökset kuoron jättämisestä tuovat oikeastaan mukanaan paljon vastuuta kuoron jatkosta, ja olen iloinen siitä, että sain pidettyä helsinkikuorolaisille tekemäni lupauksen uuden hienon johtajan löytämisestä.

2009 on vasta puoliksi ohi, mutta se on nyt jo tähänastisen elämäni paras vuosi. Itävallan jälkeen on tiedossa uuden kodin sisustaminen opiskelijabudjetin tarjoamilla huikeilla mahdollisuuksilla. Sen jälkeen lähden tutkiskelemaan, minkälaista on Europa Cantatin festivaalilla Hollannin Utrechtissa. Olen myös luvannut käydä tervehtimässä aiemmin mainitsemaani isoäitiäni. Syksynkään tuloa ei kuitenkaan voi estää: Harald Andersén –kamarikuorokilpailuun osallistuminen ja Lahden oopperakuoron valmentaminen tammikuun 2010 esityksiin ovat muutamia poimintoja vuodenvaihteen saldosta. Helsinkikuoronkin ensimmäinen joulukonsertti uuden johtajansa johdolla on merkattu kalenteriin. Näistä lisää seuraavassa kirjoituksessa, nyt keskityn Steiermarkin osavaltion iki-ihaniin maisemiin ja toisen kotikaupunkini lähestymiseen!

-Dani